— Niin kyllä, sanoi van Systens, — Loewesteinin vankien tulee viettää päivänsä yksinäisyydessä.
— Voi herra…
— Ja päättäen sanoistanne te olette käyttänyt hyväksenne asemaanne vanginvartijan tyttärenä, viljelläksenne kukkia yhdessä erään vangin kanssa.
— Kyllä, sopersi Rosa poissa suunniltaan. — Minun täytyy tunnustaa että tapasin häntä joka päivä.
— Onneton tyttö! huudahti van Systens.
Huomatessaan Rosan kauhistuksen ja van Systensin kalpeuden, prinssi kohotti päätänsä.
— Tuon asian tutkiminen ei kuulu puutarhayhdistyksen jäsenille, lausui hän lyhyeen, pontevaan tapaansa. — Heidän ei tarvitse välittää muusta kuin mustasta tulpaanista, valtiolliset rikokset eivät koske heihin. Jatkakaa, neiti, jatkakaa!
Van Systens tulkitsi ilmehikkäällä katseella tulpaanein kiitokset puutarhayhdistyksen uudelle jäsenelle.
Muukalaisen sanojen rohkaisemana Rosa nyt kertoi kaikesta, mitä kolmen kuukauden aikana oli tapahtunut, kaikista toimenpiteistään ja kärsimyksistään. Hän kertoi kuinka säälimätön Gryphus oli ollut, kuinka tuikeata tuskaa hän oli tuottanut vangille tuhoamalla ensi sipulin, mitkä varovaisuuskeinot olivat olleet tarpeen toisen sipulin pelastamiseksi, kuinka kärsivällinen vanki oli ollut, kuinka levoton heidän ollessaan erotetut, — kuinka hän oli ollut kuolemaisillaan nälkään, kun ei enää saanut tietoja tulpaanistaan. Hän kuvasi edelleen vangin iloa nähdessään hänet jälleen, heidän molempain epätoivoa, kun kävi ilmi että tulpaani oli varastettu, juuri kukkaan puhjettuaan.
Rosan esityksessä ilmeni niin voimakas totuuden sävy, ettei se voinut olla vaikuttamatta van Systensiin, joskaan prinssissä ei ollut havaittavissa mitään myötätunnon merkkejä.