— Hyvä, sanoi Kornelius, — tuo on juoni minun pettämisekseni.
— Vielä kerran, — tahdotko sanoa, missä tyttäreni on?
— Arvaa, konna, ellet sitä tiedä!
— Odota, odota, murisi Gryphus kalpeana ja vapisevin huulin, mielettömyyden valtaan joutumaisillaan. — Vai et tahdo sanoa! Kyllä suusi vielä auki saadaan!
Hän tuli askeleen lähemmäksi Korneliusta ja näytti hänelle kädessään kimmeltävää asetta.
— Näetkö tämän veitsen? sanoi hän. — Olen tappanut sillä yli viisikymmentä mustaa kukkoa. Nyt tapan sillä heidän isäntänsä, paholaisen, kuten olen tappanut heidätkin, — odota vain, odota!
— Sinä lurjus, sanoi Kornelius, — tahdot siis ehdottomasti murhata minut!
— Avaan sydämesi, nähdäkseni minne olet piilottanut tyttäreni.
Lausuen nuo sanat kuumeentapaisessa mielenhäiriössä Gryphus syöksähti Korneliuksen kimppuun, joka ei ehtinyt muuta kuin heittäytyä pöytänsä taakse, välttääkseen ensi iskua.
Gryphus heilutti veistään purkaen suustaan kammottavia uhkauksia.