Herra d'Asperen tuli vuorostaan parvekkeelle, jossa hänelle kajahti vastaan vielä räikeämmät huudot kuin hetki sitten herra Boweltille.
Hän teki siitä huolimatta yrityksen puhua kansalle. Mutta kansa katsoikin paremmaksi tunkea rakennuksen sisään sitä vartioivan sotaväenosaston ohi — joka muutoin ei tehnytkään pienintäkään vastarintaa itsevaltiaalle kansalle, — kuin kuunnella herra d'Asperen'in puhetta.
— Lähtekäämme mukaan, översti, lausui nuori mies kylmähkösti, kansan tulvahtaessa sisään kaupungintalon pääovesta, — näyttää siltä kuin neuvottelu tapahtuisi tuolla sisällä. Menkäämme kuuntelemaan.
— Olkaa varuillanne, teidän ylhäisyytenne, olkaa varuillanne!
— Miksikä niin?
— Edusmiesten joukossa on monta, jotka ovat olleet tekemisissä teidän ylhäisyytenne kanssa, ja jos yksikin heistä tuntee teidän ylhäisyytenne…
— Niin minua syytetään tämän kaiken alkuunpanijaksi. Olet oikeassa, lausui nuori mies, punehtuen harmista, kun oli osottanut niin suurta kiihkeyttä. — Olet oikeassa, jääkäämme tänne. Tältä kohdalta näemme heidät heidän palatessaan määräyksineen tai ilman sitä, ja voimme sen mukaan arvostella, onko herra Bowelt ainoastaan kunnon mies, vai myöskin rohkea mies, minkä seikan haluaisin tietää.
— Mutta, lausui upseeri silmäillen hämmästyneenä vierustoveriaan, — eihän teidän ylhäisyytenne toki hetkeäkään pitäne mahdollisena että edusmiehet antaisivat Tillylle määräyksen poistua, — sehän on mahdotonta!
— Miksikä niin? kysyi nuori mies tylysti.
— Siksi että he sen tehdessään samalla tuomitsisivat Kornelius ja Jan de Wittin kuolemaan.