— Nouskaa vaunuihin! lausui upseeri.
— Ah, mumisi Kornelius, — näyttää siltä kuin ei minulle suotaisi kunniaa kuolla vankilan edustalla!
Hän lausui nuo sanat siksi lujalla äänellä, että äskeinen historioitsija, joka näytti tykkänään antautuneen hänen palvelukseensa, myöskin kuuli ne. Epäilemättä katsoi hän olevansa velvollinen antamaan Korneliukselle uusia opetuksia, sillä hän lähestyi vaununovea, ja upseerin antaessa määräyksiä jalka astuimella, hän kuiskasi Korneliukselle aivan hiljaa:
— On nähty sellaistakin, että tuomitut on viety omaan kaupunkiinsa kärsimään rangaistuksensa oman porttinsa edustalla, että vaikutus olisi sen suurempi. Tällaisissa tapauksissa menetellään miten milloinkin, aina asianhaarojen mukaan.
Kornelius ilmaisi liikkeellä kiitollisuutensa.
Sitten hän lausui itsekseen:
— Oivallista, perin oivallista! Siinäpä vasta poika, joka ei konsanaan jätä lohdun sanaa lausumatta, kun vain tilaisuutta siihen suodaan. Kiitän sinua, ystäväni! Jumalan haltuun!
Vaunut läksivät liikkeelle.
— Voi tuota konnaa, tuota roistoa! ulvoi Gryphus heristellen nyrkkiään pakoon päässeelle uhrilleen. — Ja hän lähtee tiehensä antamatta minulle tytärtäni takaisin!
— Jos minut viedään Dordrechtiin, sanoi Kornelius, — näen taloni ohi kuljettaessa ovatko puutarhani lavat kovin huonossa kunnossa.