Rosa ei kuullut maaherrasta mitään ennenkuin illalla sinä päivänä, jolloin oli nähnyt hänet kasvoista kasvoihin.
Illan suussa saapui van Systensin luo eräs upseeri. Hän tuli hänen ylhäisyytensä nimessä kutsumaan Rosaa kaupungintalolle.
Siellä vietiin Rosa neuvoston suureen kokoushuoneeseen, missä hän tapasi prinssin kirjoittamassa.
Hän oli yksin, ja hänellä oli jalkojensa juuressa suuri friisiläinen vinttikoira, joka silmäili kiinteästi herraansa, ikäänkuin uskollinen eläin olisi luullut pystyvänsä tehtävään, joka ei onnistunut kenellekään ihmiselle, — nimittäin arvaamaan herransa ajatukset.
Vilhelm jatkoi vielä hetkisen kirjoittamistaan. Kohottaen sitten silmänsä ja huomaten Rosan pysähtyneen oven viereen hän lausui työtään keskeyttämättä:
— Tulkaa lähemmäksi, neiti!
Rosa meni muutaman askeleen pöytää lähemmäksi.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän pysähtyen.
— Hyvä, sanoi prinssi. — Istukaa!
Rosa totteli, sillä prinssi katsoi häneen. Mutta tuskin oli prinssi uudelleen ryhtynyt työhönsä, kun hän jo jälleen ujostellen vetäytyi kauemmaksi.