Hänen vierashuoneensa paraina koristeina oli kaksi kultakehyksiin pantua lehteä Kornelius de Wittin raamatusta.
Toiselle näistä oli, kuten muistettaneen, hänen kumminsa kirjoittanut pyynnön, että hän hävittäisi markiisi Louvois'n kirjeet.
Toiselle oli hän itse kirjoittanut testamenttinsa, jolla lahjoitti Rosalle mustan tulpaanin sipulin, ehdolla että tämä saatuaan satatuhatta floriinia myötäjäisiä menisi naimisiin kauniin kuusikolmatta tai kahdeksankolmatta vuotta vanhan nuoren miehen kanssa, jota rakastaisi ja joka rakastaisi häntä.
Ehto oli täytetty tarkoin, vaikka Kornelius ei ollutkaan kuollut, ja juuri siksi, ettei hän ollut kuollut.
Suojatakseen itseään kadehtijoilta, ellei kaitselmus enää toiste joutaisi häntä niistä vapauttamaan, kuten oli tehnyt herra Isak Boxteliin nähden, hän kirjoitti ovensa yläpuolelle samat sanat, jotka Grotius oli kaivertanut vankilansa muuriin sinä päivänä, jolloin sieltä pakeni:
»On ihmisiä, jotka ovat kärsineet siksi paljon, ettei heidän koskaan tarvitse sanoa: — Minä olen liian onnellinen!»