— Teidän ylhäisyytenne, sanoi upseeri, — näyttää siltä että herra Kornelius de Witt täyttä totta on pelastunut.
— Kenties vankilasta, vastasi toinen, — mutta ei kaupungista. Saatte nähdä, van Deken, että tuo mies parka löytää lukittuna portin, jonka luulee olevan auki.
— Onko siis annettu määräys kaupunginporttien sulkemisesta?
— Ei suinkaan, ken olisi antanut sellaisen määräyksen?
— Mihin seikkaan perustuu sitten lausumanne oletus?
— Onneton sattuma voi saada paljon aikaan, vastasi hänen ylhäisyytensä välinpitämättömästi, — ja suurimmatkin ihmiset ovat väliin joutuneet sattuman uhreiksi.
Upseeri tunsi nuo sanat kuullessaan kylmän väreet ruumiissaan, sillä hän käsitti että tuho oli jossakin muodossa saavuttava vangin.
Tänä hetkenä kansanjoukon karjunta kohosi ilmoille ukkosen jyrinän kaltaisena, sillä nyt sille oli selvennyt että Kornelius de Witt ei enää ollut vankilassa.
Sillä välin olivat Kornelius ja Jan, ajettuaan ensin lammikon reunaa pitkin, kääntyneet valtatielle, joka vei Tol-Hekille, ja he olivat kehottaneet kuskia hillitsemään hevosiaan, ettei niiden nopea juoksu herättäisi epäluuloja.
Mutta saavuttuaan keskelle tietä ja nähdessään kaukaa portin sekä tuntiessaan jättävänsä taakseen vankilan ja kuoleman, palatakseen elämään ja vapauteen, kuski unohti kaiken varovaisuuden ja antoi hevosten laukata täyttä vauhtia.