Itse asiassa oli Boxtel tehnytkin havainnon että liika päivänpaiste on haitaksi tulpaaneille ja että lempeä aamu- ja ilta-aurinko on tälle kasville suotuisampi ja suo sille kauniimmat värit kuin polttava puolipäivän aurinko.
Hän oli siis melkein kiitollinen van Baerlelle, joka oli ilmaiseksi rakentanut hänelle päivänvarjostimen.
Kenties tämä ei ollut täysin totta, ja ehkäpä Boxtel, pyrkiessään arvostelemaan naapurinsa toimia tähän tapaan, ei ollut aivan avomielinen omaa itseään kohtaan. Mutta kovain iskujen kohdatessa löytävät suuret henget odottamatonta lohtua filosofiasta.
Mutta mitä sanoikaan Boxtel parka, nähdessään uuden rakenteen akkunoihin ilmestyvän sipuleja, tulpaanilavoja, tulpaaniruukkuja, kaikkea mikä kuuluu tulpaaninviljelemishulluuteen!
Siinä oli nimilistapaketteja, oli laatikoita ja säilytyskaappeja ristikkoakkunoineen, joista ilma pääsi kulkemaan, mutta eivät hiiret eikä rotat, nuo innokkaat luonnontutkijat, jotka mielihyvällä kohdistavat harrastuksensa parinsadantuhannen frangin sipuleihin.
Boxtel tosin tyrmistyi nähdessään kaikki nuo esineet, mutta hän ei sittenkään vielä täysin oivaltanut onnettomuutensa suuruutta. Tiedettiin van Baerlen pitävän kaikesta kauniista. Hän tutki luontoa perinpohjaisesti taulujensa varalta, saavuttaakseen saman täydellisyyden kuin opettajansa Gerard Dow tai ystävänsä Mieris. Olihan mahdollista että hän aikoi maalata tulpaaninviljelijän asunnon ja sitä varten oli koonnut uuteen atelieeriinsä kaikki sen esittämiseen kuuluvat tarvekalut.
Mutta vaikka tuo pettävä ajatus rauhoittikin Boxteliä, ei hän kumminkaan voinut vastustaa kiihkeää uteliaisuuttaan. Illan tultua hän asetti tikapuut talonsa viereistä seinää vastaan, ja hän näki nyt että suuri maa-ala, jossa äskettäin vielä oli kasvanut sekaisin erilaisia kasveja, oli muokattu, jaettu lavoihin ja sekoitettu rantamudalla, muodostaen siten tulpaaneille suotuisimman maanlaadun. Nurmireunukset ympäröivät lavoja, ettei maa pääsisi vieremään, ja niitä lämmitti sekä aamu- että ilta-aurinko, ja puolipäivän paahteen lieventämiseksi oli rakennettu varjostin. Vettä oli runsaasti saatavissa, ja puutarha sijaitsi etelälounaaseen päin. Siinä oli tarjona kaikki sekä onnistumisen että edistymisen mahdollisuudet! Ei epäilemistäkään, van Baerlestä oli tullut tulpaaninviljelijä!
Boxtel oli heti selvillä siitä, mitä tuo oppinut mies, jolla oli neljänsadantuhannen floriinin pääoma ja kymmenentuhannen floriinin vuotuiset tulot käytettävinään, saisi aikaan omistaessaan henkiset ja aineelliset apuneuvonsa tulpaaninviljelykselle. Epämääräisessä mutta läheisessä tulevaisuudessa oli hän saavuttava mitä suurinta menestystä, ja tuo menestys herätti jo etukäteen Boxtelin mielessä niin kiihkeätä tuskaa, että hänen kätensä herposivat, hänen polvensa horjahtivat ja hän suistui tikapuilta alas maahan.
Siis ei van Baerle ollut anastanut häneltä tuota puolta astetta päivänpaistetta maalattavia, vaan todellisia tulpaaneja varten. Siis saisivat van Baerlen tulpaanit nauttia mitä suotuisimmista lämpösuhteista, ja lisäksi oli hänellä sipuleilleen varattuna verraton säilytyshuone, — avara, valoisa ja ilmava, — jota vastoin Boxtelin oli täytynyt tähän tarkoitukseen uhrata makuuhuoneensa ja tyytyä itse nukkumaan vintillä, ettei hengityksellään myrkyttäisi rakkaita kasvattejansa.
Niin oli siis Boxtelilla nyt aivan oman talonsa vieressä, muurinsa takana kilpailija, — ja kenties voittoisa kilpailija —, ei mikään vähäpätöinen, tuntematon puutarhuri, vaan Kornelius de Wittin kummipoika, siis suorastaan kuuluisa henkilö!