Hänen kilpailijansa talo oli silmälle täysin avoinna. Päivänpaisteinen puutarha, suuriakkunaiset säilytyshuoneet kaappeineen, rasioineen, nimilappuineen olivat kaukoputkella helposti tarkastettavissa. Boxtel antoi sipulien mädätä maassa, siementen pilaantua säiliöissään, tulpaanien kuihtua saroissaan, ja omistaen elämänsä yksinomaan katsomiselle, hän ei enää välittänyt mistään muusta kuin siitä mitä van Baerlen talossa tapahtui. Hänen tulpaaniensa varren kautta kävi hänen hengityksensä, hän sammutti janonsa niille heitetyllä vedellä, hän tyydytti nälkänsä pehmeällä ja puhtaalla mullalla, jota naapuri ripotteli rakkaille sipuleilleen ravinnoksi. Mutta kaikkein mieltäkiinnittävin työskentely ei tapahtunut puutarhassa.
Kellon lyödessä yksi, yksi yöllä, ilmestyi van Baerle laboratorioonsa, tuohon suuriakkunaiseen kammioon, jonne Boxtel niin hyvin voi nähdä kaukoputkellaan, sekä päivällä että nyt, kun oppineen sytyttämä valo kirkasti seinät ja akkunat, ja siellä kokeili nyt van Baerle kekseliään neronsa ohjaamana.
Boxtel näki hänen valitsevan siemeniä ja kostuttavan niitä jollakin nesteellä kehittääkseen niistä jonkun uuden muunnoksen ja suodakseen sille jonkun erityisen värin. Hän näki hänen kuumentavan toisia ja sitten kostuttavan niitä ja yhdistävän ne toisiin jonkunmoisella ymppäyksellä, joka vaati suurta täsmällisyyttä ja taitoa, sulkevan pimeään ne, joille tahtoi mustan värin, asettavan auringon tai lampun valaistaviksi punaisiksi aiotut, vedenvälkkeessä peilailemaan ne, joiden piti edustaa tuon kostean alkuaineen valkoista väriä.
Nuo viattomat taikatemput, lapsellisen haaveilun ja nerokkaan kekseliäisyyden yhteistuotteet, tuo kärsivällisyyttä ja aikaa kysyvä työskentely, jommoiseen Boxtel tunsi olevansa kykenemätön, tieteilijän elämänharrastukset ja toiveet, — kaikki tyyni oli paljastettuna kadehtijan kaukoputkelle!
Ja käsittämätöntä! Ei edes tuo innostus ja puhdas taiteenharrastus voinut tukahduttaa Boxtelin hurjaa kateutta ja kostonhalua. Väliin tuntui hänestä tähdätessään kaukoputkensa van Baerleen, kuin olisi hän pitänyt kädessään muskettia, jonka luoti ehdottomasti oli osuva viholliseen, ja hän tavotteli sormellaan liipaisinta, hänet surmatakseen.
Mutta on jo aika liittää tähän esitykseen toisen työskentelystä ja toisen vakoilusta kertomus Kornelius de Wittin käynnistä synnyinkaupungissaan.
VII.
ONNELLINEN IHMINEN TUTUSTUU ONNETTOMUUTEEN.
Järjestettyään perheasiansa meni Kornelius de Witt tervehtimään kummipoikaansa van Baerleä. Tämä tapahtui tammikuun keskivaiheilla vuonna 1672.
Yö lähestyi.