Tuo Kornelius van Baerlen varmuutta lähenevä toivo se kalvoi Isak Boxtelin sydäntä.
Jos Kornelius vangittaisiin, syntyisi siitä talossa kauhea sekasorto. Vangitsemisen jälkeisenä yönä ei kukaan muistaisi vartioida puutarhaa tulpaaneineen.
Ja tuona yönä Boxtel kiipeisi muurin ylitse, ja kun hän tiesi, missä tuo sipuli oli, josta suuren mustan tulpaanin piti versoa, anastaisi hän sen. Musta tulpaani ei siis kukkisikaan Korneliuksen talossa, vaan hänen talossansa, ja hän saisi Korneliuksen asemesta nuo satatuhatta floriinia, puhumattakaan kunniasta saada antaa tuolle uudelle kukalle nimen Tulipa nigra Boxtellensis.
Siten tulisi sekä hänen kostonhimonsa että omanvoitonpyyntinsä tyydytetyksi.
Valvoessaan hän ajatteli vain suurta mustaa tulpaania, nukkuessaan hän uneksi siitä.
Vihdoinkin, 19 päivänä elokuuta, kahden ajoissa iltapäivällä, kiusaus voitti herra Isakin.
Hän laati salaisen ilmiannon, jossa seikkaperäisyys sai korvata luotettavaisuuden, ja pani kirjelmän postiin.
Ei konsanaan ollut Venedigin pronssikitoihin solunut myrkyllinen paperi vaikuttanut nopeammin ja kammottavammin.
Samana iltana sai sen ylituomari. Hän antoi heti tovereilleen käskyn saapua seuraavana aamuna kokoukseen. Nämä kokoontuivat, päättivät van Baerlen vangitsemisesta ja määräsivät sen toimeenpanijaksi herra van Spennenin, ja, kuten olemme nähneet, tämä suoriutui tehtävästä kunnon hollantilaisen tavoin, vangiten van Baerlen juuri samana hetkenä, jolloin Haagin oranialaiset ryhtyivät paistamaan Kornelius ja Jan de Wittin ruumiista viiltämiään paloja.
Mutta — lieneekö sitten häpeäntunto vai tottumattomuus rikollisuuteen ollut siihen syynä — tänään ei Isak Boxtel ollut kääntänyt kaukoputkeaan puutarhaa, ei atelieeriä tai säilytyshuonetta kohden.