Samana iltana, kun Gryphus toi vangille hänen muonansa, hän avatessaan kammion oven luiskahti kostealta astuimelta ja kaatui. Mutta pyrkien tukemaan itseään kädellään hän katkaisi käsivartensa ranteen yläpuolelta.
Kornelius teki liikkeen vartijaa kohden. Mutta tämä ei pitänyt tapahtumaa liioin vaarallisena, vaan lausui:
— Ei ole hätää, pysykää paikoillanne!
Ja hän pyrki nousemaan käsivartensa nojassa, mutta luu taipui. Silloin Gryphus tunsi tuskaa ja päästi huudon.
Hän käsitti että oli taittanut käsivartensa, ja tuo mies, joka oli niin kova muille, vaipui pyörtyneenä huoneen kynnykselle ja jäi siihen makaamaan liikkumatonna ja kylmänä kuin kuollut.
Tällä aikaa oli vankihuoneen ovi ollut auki ja Kornelius likimmittäin vapaa.
Mutta hänelle ei tullut mieleenkään ajatus käyttää tätä seikkaa hyväksensä. Nähdessään käsivarren taipuvan ja kuullessaan, minkä äänen se silloin synnytti hän ymmärsi, että kysymyksessä oli luunmurto ja että se tuotti tuskaa, eikä hän halunnut muuta kuin toimittaa apua kärsivälle, niin pahantahtoisena kuin tämä puolestaan olikin esiintynyt häntä kohtaan.
Gryphuksen kaatua romahdettua ja päästettyä tuskanhuutonsa alkoi porraskäytävästä kuulua nopeita askelia, ja pian kohtasi Korneliuksen katsetta näky, joka sai hänet hämmästyksestä huudahtamaan, ja tuota huudahdusta säesti nuoren tytön kirkaisu.
Kirkaiseva tyttö oli kaunis friisitär, joka nähdessään isänsä maassa ja vangin kumartuneena hänen ylitsensä ja tuntien isänsä raakuuden oli luullut Gryphuksen sortuneen maahan taistellessaan raivokkaasti vangin kanssa.
Kornelius oivalsi heti paikalla mitä ajatuksia tyttösen mielessä liikkui.