"Köysi on katkaistu!" huusi merimies; "vene on poissa!"
"Mitä! Venekö poissa?" huudahti Groslow vuorostaan syöksähtäen partaalle; "mahdotonta!"
"Niin on kuitenkin asia", vakuutti merimies; "katsokaa itse: vanavedessä ei näy mitään, ja tässä muuten onkin köyden pää."
Silloin oli Groslowilta puhjennut se parkaisu, jonka muskettisoturit olivat kuulleet.
Mordaunt vastasi vain kamalalla naurulla; kasvonpiirteet vääristyneinä vielä enemmän vihasta kuin kauhusta hän loi hurjat silmänsä taivasta kohti ikäänkuin viimeiseksi herjaukseksi, viskasi soihtunsa mereen ja syöksähti itse perässä.
Samassa silmänräpäyksessä, ja juuri kun Groslow laski jalkansa luukun tikkaille, avautui laiva kuin tulivuoren aukko; liekkipatsas leimahti korkealle, ja ilmaa halkaisi kuin sadan kanuunan yhteinen jyrähdys. Palavia pirstaleita sinkosi joka taholle, sitten sammui kamala loimu, sirpaleet putoilivat sihisten aaltoihin, ja ilman värinä oli hetkisen kuluttua ainoana merkkinä siitä, että jotain oli tapahtunut.
Mutta priki oli kadonnut meren pinnalta; Groslow ja hänen kolme matruusiansa olivat saaneet loppunsa.
Neljältä ystävykseltämme ei ollut jäänyt näkemättä tämän kamalan murhenäytelmän vähäisinkään seikka. Hetkisen ollessaan sen huikaisevan leimahduksen piirissä, joka oli valaissut ulappaa runsaasti meripenikulman alalla, näkyivät he kaikki eri asennoissa ilmaisevan sitä hirmustusta, jota he säikkymättömästä miehuudestaan huolimatta eivät kyenneet häätämään. Piankin putoili liekkisade heidän ympärilleen, sitten sammui tulivuori, kuten mainitsimme, ja kaikki palasi pimeään, — keinuva vene ja aaltoileva meri.
He istuivat tovin äänettöminä ja synkkinä. Portos ja d'Artagnan, jotka olivat kumpainenkin ottaneet airon, pitelivät sitä koneellisesti ylhäällä vedestä, nojautuen siihen ruumiinsa koko painolla ja pusertaen sitä kouristuneesti.
"Totisesti", virkkoi Aramis ensimmäisenä keskeyttäen kaamean hiljaisuuden, "tällä kertaa lienee kaikki päättynyt."