Veneellä he siis saapuivat Louvre-palatsiin. Oli tullut yö, ja Pariisi — nähtynä siten muutamien tärisevien lyhtyjen valjussa tuikkeessa, keskellään lukuisia lampia, joilla kuljetettiin veneissä patrulleja kimeltävine aseineen, vartiostojen huhuillessa toisilleen pimeään, — esiintyi näyttämönä, joka tenhosi Aramista, hänen mielensä kun oli herkempi sotaisille vaikutuksille kuin kenenkään.
Ystävykset astuivat kuningattaren huoneistoon, mutta heidän oli odotettava etuhuoneessa, syystä että hänen majesteettinsa oli vastikään suonut puheillepääsyn joillekuille aatelismiehille, jotka toivat tietoja Englannista.
"Mekin", virkkoi Atos palvelijalle, jolta hän sai tämän vastauksen, "mekin tuomme tietoja Englannista, vieläpä tulemme sieltä itse."
"Mikä on nimenne, messieurs?" kysyi lakeija.
"Kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay", ilmoitti Aramis.
"Kas, siinä tapauksessa, messieurs", vastasi lakeija kuullessaan nämä nimet, joita kuningatar oli toivon hetkinä niin usein lausunut, "siinä tapauksessa asia on toinen, ja minä luulen, että hänen majesteettinsa ei antaisi minulle anteeksi, jos sallisin teidän odottaa hetkeäkään. Tulkaa, minä pyydän."
Ja hän astui edellä, Atoksen ja Aramiin seuraamana.
Heidän päästyään sen kamarin ovelle, missä kuningatar oli, lakeija viittasi heitä odottamaan ja sanoi avaten oven:
"Madame, toivon teidän majesteettinne suovan minulle anteeksi, että minä en noudattanut määräystänne, kun teidän majesteettinne saa tietää, että ne henkilöt, jotka nyt tulen ilmoittamaan, ovat kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay."
Nämä kaksi nimeä kuullessaan kuningatar puhkesi ilahtuneeseen huudahdukseen, joka tunkeusi odottajien korviin.