Atos otti kirjeen kauniita silmäkulmiaan rypistäen, mutta ajatus, että kirje saattoi koskea d'Artagnania, auttoi häntä voittamaan vastenmielisyytensä sen lukemiseen.
Kirje kuului seuraavasti:
Monseigneur, herra de Commingesin saattueen vahvistamiseksi lähetän teidän ylhäisyydellenne tänä iltana pyytämänne kymmenen miestä. He ovat rivakoita sotureita ja pystyvät kyllä hoitelemaan niitä kahta rajua uskalikkoa, joiden taitavuutta ja päättäväisyyttä teidän ylhäisyytenne pelkää.
"Ahaa!" äännähti Atos.
"No", kysyi Aramis, "mitä ajattelet noista kahdesta uskalikosta, joiden vartioimiseen tarvitaan kymmenen rivakkaa soturia Commingesin saattueen lisäksi? Eivätkö he muistuta d'Artagnania ja Portosta ihan pilkulleen?"
"Me kiertelemme pitkin Pariisia kaiken päivää", esitti Atos, "ja jollemme iltaan asti ole saaneet mitään tietoja, lähdemme Picardien tienoolle, ja minä takaan, että d'Artagnanin neuvokkuuden johdosta piankin keksimme jotakin vihiä, joka hälventää epätietoisuutemme."
NELJÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU
Picardien tie
Atos ja Aramis, jotka Pariisissa olivat taatussa turvassa, käsittivät peräti hyvin, että he kaupungin ulkopuolelle uskaltautuessaan antausivat suuriin vaaroihin; mutta tiedetäänhän, minkä verran vaarat merkitsivät sellaisille miehille. Sitäpaitsi he arvasivat, että tämän selkkauksen ratkaisu oli lähenemässä ja että siihen tarvittiin vain viimeinen ponnistus.
Molemmat aatelismiehet ratsastivat kiertoteitä, ensiksikin väistääkseen Ile de Francen maakunnassa hajallaan liikkuvia mazarinilaisia ja toisekseen karttaakseen Normandiaa vallitsevia frondelaisiakin, jotka ehdottomasti olisivat vieneet heidät herra de Longuevillen luo saadakseen selville, olivatko he ystäviä vai vihamiehiä. Molemmista vaaroista suoriuduttuaan he poikkesivat jälleen Boulognesta Abbevilleen johtavalle tielle ja seurasivat sitä askel askeleelta.