Atos ei ollut antanut kuningattaren puheen kokonaan eksyttää itseänsä. Itävallan Annan sävyssä oli ollut jotakin oudoksuttavaa ja lupaavanakin uhkaavaa. Mutta hän ei ollut mies vetäytymään tiehensä pelkän epäluulon perusteella, semminkin kun hänelle oli selvästi sanottu, että hän saisi nähdä jälleen ystävänsä. Hän jäi senvuoksi erääseen suojamaan työhuoneen likellä ja odotti, että hänen luokseen tuotaisiin d'Artagnan ja Portos tai tultaisiin noutamaan häntä heidän luokseen.
Odottaessaan hän oli lähestynyt ikkunaa ja silmäili koneellisesti pihalle. Hän näki pariisilaisten lähetystön, joka saapui sopimaan lopullisesti neuvottelujen paikasta ja tervehtimään kuningatarta. Siinä oli parlamenttineuvoksia, tuomareita ja asianajajia; olipa joukkoon eksynyt joitakuita sotilashenkilöitäkin. Mahtava saattue odotti heitä ristikkoportaiden takana.
Atos jännitti huomaavaisuuttaan, kun hän oli parven keskellä näkevinään tutut kasvot. Samassa hän tunsi keveän kosketuksen olallaan.
Hän kääntyi.
"Kas, herra de Comminges!" hän virkahti.
"Niin, herra kreivi, minä juuri, ja minut lähetettiin tänne asialla, josta minun täytyy pyytää teiltä anteeksi sydämeni pohjasta."
"Millä asialla, monsieur?" tiedusti Atos.
"Suvaitkaa luovuttaa minulle miekkanne, kreivi."
Atos hymyili ja huusi avaten ikkunan:
"Aramis!"