"Mitä nyt?" kysyi toinen.
"Kuulkaahan, monsieur, katsokaa tuolle taholle", pitkitti Planchet; "eikö teistä tunnu siltä kuin hiippailisi pimeässä yössä ikäänkuin varjoja ohitsemme? Kuunnelkaa! Olen eroittavinani kavioiden töminää."
"Mahdotonta", väitti d'Artagnan; "maa on sateen liottama. Mutta kun kohdistat siihen huomioni, olen kuitenkin näkevinäni jotakin."
Ja hän pysähtyi katselemaan ja kuuntelemaan.
"Jollei kuulu hevosten tömistelyä, niin ainakin niiden hirnuntaa; kuunnelkaahan vain."
D'Artagnanin korvaan osuikin hirnahdus, joka tunki läpi avaruuden ja pimeyden.
"Siellä ovat nuo miehet", hän virkkoi; "he ovat lähteneet liikkeelle. Mutta se ei kuulu meihin; pitkittäkäämme kulkuamme."
He lähtivät jälleen matkaan.
Puolen tunnin kuluttua he saapuivat Noisyn ensimmäisten talojen kohdalle; kello lienee ollut puoli yhdeksän ja yhdeksän välillä illalla.
Maalaisten tapaan olivat kaikki menneet levolle, ja koko kylässä ei näkynyt ainoatakaan valoa.