Kumppanukset katselivat toisiaan tyrmistyneinä.
"Jos haluaisimme ainoastaan kultaa", supatti d'Artagnan, "niin olisimme nyt löytäneet mitä tahdoimme ja pysyisimme äveriäinä koko ikämme."
"Kuinka niin?"
"Etkö käsitä, Portos, että kardinaali kaiken todennäköisyyden mukaan säilyttää näiden portaiden juurella sitä kuuluisaa aarretta, josta niin paljon puhutaan? Meidän tarvitsisi vain laskeutua holviin, tyhjentää joku rahakirstu, sulkea kardinaali kaksinkertaisten lukkojen taakse, lähteä tiehemme kultataakkoinemme ja kääntää tuo pomeranssipuu takaisin paikalleen, ainoankaan ihmisen kysymättä meiltä, mistä olemme saaneet rikkautemme, — itse kardinaalinkaan."
"Se olisi hyvä kaappaus kelmeille", vastasi Portos, "mutta minun nähdäkseni arvoton aatelismiehille."
"Samaa mieltä olen minäkin", vahvisti d'Artagnan; "minä sanoinkin: 'jos haluaisimme ainoastaan kultaa', mutta me haluamme muuta."
Samassa, ja juuri kun d'Artagnan kumartui kellaria kohti kuuntelemaan, tunkeusi hänen korvaansa metallisointuista kilinää, niinkuin olisi liikuteltu kultarahoilla täytettyä säkkiä. Hän hätkähti, ja heti jälkeenpäin sulkeutui joku ovi. Portailta alkoi näkyä valon kajastusta.
Mazarin oli jättänyt lyhtynsä kasvihuoneeseen uskotellakseen muille, että hän oleskeli siellä. Mutta mukanaan hänellä oli vahakynttilä, jonka avulla hän tarkasteli salaista aartehistoaan.
"He, he!" haastoi hän itsekseen italiankielellä, hitaasti noustessaan portaita ja silmäillessään pulleata espanjalaisilla realeilla täytettyä pussia. "Näillä saa maksetuksi viisi parlamentinneuvosta ja kaksi Pariisin kenraalia. Minäkin olen suuri päällikkö, vaikka käyn sotaa omalla tavallani."
D'Artagnan ja Portos olivat kumpainenkin lymynneet omaan sivukujaansa säiliön taakse ja odottivat.