Puhuipa d'Artagnan tosissaan tai leikkiä, oli kuitenkin selvää, että hän oli tällähaavaa ainoa ihminen, joka kykeni hälventämään Itävallan Annan rauhattomuutta. Sentähden ei Bernouin vähääkään vastustellut, vaan meni heti kertomaan hallitsijattarelle tästä merkillisestä lähetystoimesta, ja kuten hän oli arvannutkin, kuningatar antoi käskyn tuoda d'Artagnanin viipymättä puheilleen.
Mitä syvintä kunnioitusta ilmaisten lähestyi d'Artagnan kuningatartaan.
Kolmen askeleen päähän tultuaan hän painui toisen polvensa varaan ja ojensi hänen majesteetilleen kirjeen.
Tämä Mazarinin kirjelmä oli sävyltään puolittain esittelevä, puolittain suositteleva. Kuningatar luki sen ja tunsi aivan hyvin kardinaalin käsialan, vaikka se olikin kyhätty hiukan vapisevalla kynällä; mutta kun kirjeessä ei mainittu mitään tapahtuneesta, tiedusti hän yksityiskohtia.
D'Artagnan kertoi hänelle kaikki niin suoraluontoisen ja teeskentelemättömän näköisenä kuin hän osasi erityisissä tilanteissa omaksua sävykseen.
Kuningatar katseli häntä yhä hämmästyneempänä, mitä pitemmälle soturi ehti selityksessään; hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan rohkeni ryhtyä niin huimaan yritykseen, ja vielä ihmeellisemmältä tuntui hänestä, että sama henkilö uskalsi itse tehdä selvää tuosta kaikesta hänelle, jonka etu ja melkein velvollisuus vaati moisen nurjamielisyyden rankaisemista.
"Mitä, monsieur!" huudahti hän punehtuen suuttumuksesta, kun d'Artagnan oli lopettanut kertomuksensa; "te julkeatte tunnustaa minulle rikoksenne, mainita kavalluksenne!"
"Suokaa anteeksi, madame, mutta minä olen nähtävästi selittänyt asian huonosti tai teidän majesteettinne ei ole käsittänyt minua; tässä ei ole mitään rikosta tai kavallusta. Herra Mazarin piti meitä vankeudessa, herra du Vallonia ja minua, koska me emme olleet voineet uskoa, että hän oli lähettänyt meidät Englantiin rauhallisesti katselemaan kuningas Kaarlo ensimmäisen mestausta, teidän kuninkaallisen puoliso-vainajanne langon, vieraananne asuvan kälynne rakastetun veristä loppua, ja koska me olimme tehneet kaikkemme marttyyrikuninkaan pelastamiseksi. Ystäväni ja minä pidimme senvuoksi varmana, että me olimme joutuneet jonkun erehdyksen uhriksi, joten meidän ja hänen ylhäisyytensä kesken oli selitys tarpeellinen. Mutta jotta selittely tuottaisi tyydyttäviä tuloksia, tulee sen tapahtua rauhallisesti, kaukana maailman melusta ja tungettelijoista. Niinpä veimmekin kardinaalin herra du Vallonin linnaan, ja siellä ryhdyimme selittelemään. No niin, madame, kävi kuten arvasimme: oli tosiaan tapahtunut erehdys. Herra Mazarin oli luullut, että me Kaarlo-kuninkaan palvelemisen sijasta olimmekin palvelleet kenraali Cromwellia. Se olisi ollut häpeä, joka olisi meistä siirtynyt kardinaaliin ja hänestä teidän majesteettiinne, — kehnous, joka olisi tahrannut teidän loistokkaan poikanne kuninkaallisuutta. Me todistimme kardinaalille, että olimme toimineet päin vastoin, ja valmiita olemme antamaan siitä todisteen teidän majesteetillennekin, vetoamalla korkeaan leskeen, joka vuodattaa kyyneleitä Louvressa, missä teidän kuninkaallinen jalomielisyytenne on suonut hänelle turvapaikan. Todistelumme oli kardinaalille niin tyydyttävä, että hän — kuten teidän majesteettinne näkee — mielihyvänsä osoitukseksi lähetti minut keskustelemaan teidän kanssanne siitä hyvityksestä, jota väärin arvostellut ja kohtuuttomasti vainotut aatelismiehet luonnollisesti ansaitsevat."
"Minä kuuntelen teitä ihmetellen, monsieur", sanoi Itävallan Anna. "Olen tosiaan harvoin nähnyt noin suunnatonta häpeämättömyyttä."
"Ah", virkkoi d'Artagnan, "nyt on tullut teidän majesteettinne vuoro ymmärtää meitä väärin niinkuin äskettäin herra Mazarinin."