"Niille virkaveljilleni, jotka tahtovat esiintyä suurina puhujina!"
"Älä nyt! Ja se kunnia ei ole houkutellut sinua itseäsi?"
"On vainkin, veikkonen, mutta luonto voitti. Kun seison saarnastuolissa ja kaunis nainen katsoo minuun, katson minäkin häneen; jos hän hymyilee, niin minä vastaan samaten. Silloin puhun puita heiniä; sen sijaan että kuvailisin kadotuksen kauhuja, esittelenkin paratiisin riemuja. Niin, tiedätkös, sellaista sattui minulle kerran Saint-Louis-kirkossa Maraisissa… Muuan herrasmies nauroi minulle päin silmiä, minä keskeytin saarnani sanoakseni hänelle, että hän oli tolvana. Ihmiset lähtivät ulos hakemaan kiviä, mutta sillävälin osasin minä niin hyvin muokata kuulijain mieliä, että häntä sitten kivitettiinkin eikä minua. Tosin hän seuraavana päivänä tuli luokseni, luullen olevansa tekemisissä tavallisen abbén kanssa."
"Ja mikä oli sen käynnin tuloksena?" kysyi d'Artagnan nauruun pakahtumaisillaan.
"Tuloksena oli, että me sovimme seuraavan päivän illaksi kohtauksen Place-Royalelle. Niin, hitto, tokihan sen tiedätkin?"
"Sitä hävytöntäkö vastaan minä sattumalta olinkin sekundanttinasi?" kysyi d'Artagnan.
"Juuri samaa. Sinä näit, miten hänestä suoriuduin."
"Kuoliko hän?"
"Sitä en tiedä. Mutta ainakin annoin hänelle synninpäästön in articulo mortis. Riitti surmata ruumis, sielua kuolettamatta."
Bazin teki toivottoman liikkeen, joka tahtoi ilmaista, että hän kenties hyväksyi tuon lauselman, mutta paheksui suuresti sävyä, jota sen lausumisessa ilmeni.