"Sepä mainiota!" sanoi d'Artagnan.
Ja he erosivat toisistaan Pierrefondsin tiluksien rajalla, jonne asti Portos oli lopuksi tahtonut saattaa ystäväänsä.
— En ainakaan jää yksikseni, — tuumi d'Artagnan kääntyessään Villers-Cotteretsia kohti. — Tuo Portoksen pentele on yhä yhtä väkevä. Jos Atos yhtyy meihin, niin onpa meitä kolme veikkoa nauramassa Aramiille, naismaailman pikku munkille.
Villers-Cotteretsista hän kirjoitti kardinaalille:
"Monseigneur, minulla on jo yksi tarjottavana teidän ylhäisyydellenne, ja tämä vastaa kahtakymmentä. Lähden nyt Bloisiin sillä kreivi de la Fère asuu Bragelonnen linnassa sen kaupungin lähistöllä."
Ja sinne hän sitten suuntasi kulkunsa, jutellen vilkkaasti Planchetin kanssa, joka tuotti hänelle suurta hupia pitkän matkan varrella.
VIIDESTOISTA LUKU
Kaksi enkelinpäätä
D'Artagnanin oli suoriuduttava pitkästä taipaleesta, mutta se ei häntä huolettanut, sillä hän tiesi hevostensa keränneen voimia Bracieuxin herran täyteläisistä rehusäkeistä. Uskollisen Planchetinsa saattamana alotti hän senvuoksi hyvillä mielin neljän tai viiden päivän matkan.
Kuten jo olemme maininneet, he ratsastivat rinnakkain ja juttelivat innokkaasti aikansa kuluksi. D'Artagnan oli vähitellen heittänyt isännyytensä silleen, ja Planchet oli kokonaan jättänyt palvelijan aseman. Hän oli ovela veitikka, joka porvarissäätyyn jouduttuaan oli usein kaivannut entisen ajan retkillä nauttimiansa hyviä aterioita sekä aatelisherrain puhelua ja sukkelaa seuraa, ja oman arvonsa tuntien kärsi hän nähdessään alentuvansa alituisesta oleskelusta arkiaatteisen väen parissa.