"Mutta missä sitten on Louise?" pitkitti Atos.
"Minä toin hänet tänne, monsieur, ja jätin hänet Charlotin vaimon luo, joka toistaiseksi hautoo hänen jalkaansa kylmällä vedellä."
Tämän selityksen jälkeen, joka oli antanut vieraille aiheen nousta, lausuivat he hyvästi Atokselle; ainoastaan vanha Barbén herttua, jolla kaksikymmenvuotisen ystävyytensä johdosta oli oikeus hiukan likeisempään tuttavuuteen de la Vallièren huonekunnan kanssa, kiirehti katsomaan pikku Louisea, joka itki, mutta Raoulin nähdessään kuivasi kauniit silmänsä ja heti hymyili.
Sitten tarjoutui herttua vaunuissaan viemään pikku Louisen kaupunkiin.
"Olette oikeassa, monsieur", sanoi Atos, "silloin pääsee hän pikemmin äitinsä luo; mitä sinuun tulee, Raoul, niin olet varmastikin käyttäytynyt varomattomasti, joten siinä on sinunkin syytäsi."
"Oi, ei, ei, monsieur, minä vannon", huudahti nuori tyttö, samalla kun nuorukainen kalpeni ajatellessaan, että hän kenties olikin aiheuttanut tapaturman.
"Minä vakuutan, monsieur…" sopersi Raoul.
"Lähdet kuitenkin kaupunkiin", jatkoi kreivi suopeasti, "ja esitä madame de Saint-Remylle meidän anteeksipyyntömme; sitten tulette takaisin."
Nuoren miehen posket saivat jälleen väriä. Luotuaan kysyvän silmäyksen kreiviin hän nosti voimakkaille käsivarsilleen nuoren tytön, jonka kauniit, kivun leimaamat, mutta samalla hymyilevät kasvot nojasivat hänen olkapäähänsä, laski hänet varovasti vaunuihin ja hyppäsi satulaan ketterästi ja soreasti kuin täysin harjaantunut ratsastaja. Tervehdittyään Atosta ja d'Artagnania hän poistui nopeasti, ratsastaen vaunujen vieressä, joiden sisälle hänen katseensa kiinteästi suuntautui.