"Kyllä arvaan", huomautti d'Artagnan; "ne on hankittu nuorukaiselle, joka äsken oli tässä, Raoulille."
Ja d'Artagnan katsoi Atokseen väkisinkin hymyillen.
"Oikeaan osasit, hyvä ystävä", myönsi kreivi.
"Ja tuo nuorukainen on pöytäkumppanisi, kummipoikasi, kenties sukulaisesi? Kylläpä sinä olet muuttunut, hyvä Atos?"
"Tuo nuorukainen", vastasi Atos tyynesti, "on orpolapsi, jonka hänen äitinsä jätti erään maalaispappi-poloisen luo ja hylkäsi sinne; minä olen toimittanut hänelle kasvatuksen."
"Ja hän on sinuun varmastikin hyvin kiintynyt?"
"Luullakseni rakastaa hän minua kuin olisin hänen isänsä."
"Ennen kaikkea hyvin kiitollisena?"
"Oh, kiitollisuus on molemminpuolista", vastasi Atos. "Minä olen hänelle velkaa kuten hänkin minulle; en sano sitä hänelle, mutta sinulle huomautan, d'Artagnan, että minun kiitollisuudenvelkani hänelle sittenkin on suurempi."
"Kuinka niin?" ihmetteli muskettisoturi.