Atoksen katse ummisti hänen suunsa.
"Sinun pitää tietää, Raoul", pitkitti vuorostaan Atos, "sinun, joka luulet olevasi näppärä pitelemään miekkaa ja voisit turhamaisuutesi tähden joskus helposti kokea julman nöyryytyksen, pitää tietää, kuinka vaarallinen se mies on, jonka notkeutta on kylmäverisyys tukemassa. Minä en koskaan voisi esittää sinulle vakuuttavampaa esimerkkiä siitä; pyydä huomenna, että herra d'Artagnan antaa sinulle opetustunnin, jollei hän tunne itseänsä liian väsyneeksi matkastaan."
"Mutta hyvä Atos, olet kuitenkin itse varsin taitava opettaja juuri niissä kyvyissä, joista minua ylistät. Vielä tänäänkin puhui Planchet kuuluisasta kaksintaistelusta karmeliittiluostarin luona loordi Winterin ja hänen kumppaniensa kanssa. Voi, nuori mies", jatkoi d'Artagnan, "täällä täytyy jossakin olla miekka, jota olen usein sanonut valtakunnan ensimmäiseksi."
"Olen tärvellyt käteni miekkailemalla tuon lapsen kanssa", sanoi Atos.
"On käsiä, jotka eivät milloinkaan tärvelly joustavuudestaan, hyvä Atos", vastasi d'Artagnan, "mutta jotka sitävastoin tärvelevät monia muita."
Nuori mies olisi mielellään antanut keskustelun jatkua koko yön, mutta Aatos huomautti hänelle, että heidän vieraansa varmaankin oli väsyksissä ja tarvitsi lepoa. D'Artagnan väitti kohteliaasti vastaan, mutta Atos vaati hartaasti häntä ottamaan huoneensa haltuunsa. Raoul vei sinne vieraan, ja kun Atos arvasi hänen viipyvän d'Artagnanin luona niin kauan kuin suinkin, saadakseen tämän yhä kertoilemaan sankaritekoja heidän nuoruutensa päiviltä, tuli hän itse tovin kuluttua noutamaan nuorukaisen ja lopetti tämän mieluisan illan sydämellisellä kädenpuristuksella, toivottaessaan hyvää yötä muskettisoturille.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Atoksen valtiotaito
D'Artagnan meni makuulle vähemmin nukkuakseen kuin saadakseen yksinäisyydessä aprikoida kaikkea, mitä oli tänä iltana nähnyt ja kuullut.
Hänellä oli hyvä sydän, ja heidän tuttavuutensa alusta asti oli hän tuntenut Atosta kohtaan vaistomaista mieltymystä, joka oli lopulta lujittunut vilpittömäksi ystävyydeksi. Senvuoksi ilahdutti häntä sanomattomasti, että hän oli nyt havainnut kreivin niin erinomaisen järkeväksi ja voimakkaaksi mieheksi eikä höperöksi juomariksi, jonka hän oli odottanut tapaavansa nukkumassa pois humalaansa jollakin tunkiolla. Ilman suurtakaan vastustelua tunnusti hän mielellään Atoksen ylemmyyden, ja kun kateus ja nolostus olisivat varmastikin vallanneet vähemmin ylvään mielen, tunsi hän ylimalkaan vain vilpitöntä ja sydämellistä mielihyvää, joka antoi hänelle mitä parhaita toiveita tehtävänsä menestymisestä.