Sukkelan abbén luona naurettiin niin sydämellisesti, siellä kertoiltiin alituiseen uutisia, jotka niin nopeasti tulkittiin, seulottiin ja muovattiin joko kertomuksiksi tai epigrammeiksi, että jokainen tahtoi mielellään viettää tunnin pikku Scarronin luona, kuulla mitä hän sanoi ja muille kertoa hänen sanelmiansa. Monien teki mieli saada lausua omia lisiä, ja jos he pystyivät sukkeliin huomautuksiin, olivat he aina tervetulleita.
Pikku abbé Scarronilla oli abbén arvonimi ainoastaan syystä että hänellä oli apottikunta, vaikka hän ei suinkaan kuulunut hengelliseen säätyyn. Hän oli ennen ollut hilpeimpiä kuoripappeja Le Mansin kaupungissa, missä hänellä oli asuntonsa. Eräänä päivänä karnevaaliviikolla hän tahtoi erinomaisella tavalla huvittaa sitä hyvää kaupunkia, jonka sieluna hän oli. Senvuoksi hän antoi palvelijansa voidella hänet hunajalla ja ratkoa auki untuvapatjan, jonka sisällössä hän kieritteli, joten hänestä sukeusi mitä hullunkurisin höyhenikäs olento. Tässä merkillisessä asussa alkoi hän tehdä vieraskäyntejä ystäviensä ja ystävättäriensä luona. Häntä seurattiin aluksi ällistellen, mutta piankin vihellellen; sitten yltyi katurahvas sättimään häntä, lapset viskelivät häntä kivillä, ja lopulta oli hänen pakko turvautua pakoon, väistääkseen esineitä, joilla häntä pommitettiin. Pakolaista ajoi takaa koko yleisö; ahdistettuna ja joka taholta saarrettuna ei hänellä ollut muuta suoriutumisen keinoa kuin heittäytyä virtaan. Hän ui kuin kala, mutta vesi oli jääkylmää. Scarron oli hiestynyt, vilu puistatteli häntä, ja ehdittyään toiselle rannalle rampautui hän täydellisesti.
Kaikilla tunnetuilla keinoilla yritettiin hänelle toimittaa takaisin raajojensa käyttökykyä, mutta hän kärsi niin suuria tuskia kokeilusta, että torjui luotansa kaikki lääkärit ja vakuutti pitävänsä sairauttaan paljoa parempana. Sitten hän palasi Pariisiin, missä hänen maineensa neromiehenä oli jo saanut hyvän pohjan. Siellä hän valmistutti itselleen oman keksintönsä mukaisen kantotuolin, ja kun hän eräänä päivänä kävi tässä kantotuolissa vieraisilla Itävallan Annan luona, kysyi kuningatar hänen nerokkuudestaan ihastuneena, eikö hän halunnut itselleen mitään arvonimeä.
"Kyllä, teidän majesteettinne, on eräs arvonimi, jota minä suuresti haluaisin itselleni", vastasi Scarron.
"Mikä siis?" kysyi Itävallan Anna.
"Teidän majesteettinne potilaan arvo", vastasi abbé.
Scarron nimitettiin nyt kuningattaren potilaaksi, viidentoistasadan livren eläkkeellä.
Tästä hetkestä alkaen vietti Scarron, jonka ei enää tarvinnut olla huolissaan tulevaisuudesta, hauskaa elämää ja pani menemään jokainoan soun.
Eräänä päivänä antoi kuitenkin muuan kardinaalin lähetti ymmärtää, että hänen ei sopisi ottaa vastaan koadjutoria.
"Miksei?" kysyi Scarron; "eikö hän ole hyvää syntyperää?"