"Hyvä, hyvä!" sanoi muuan pitkä, kuivakiskoinen ja tummaverinen mies, jolla oli uljaat viikset ja tavattoman iso säilä. "Oivallista, kaunis Paulet! Saattaa nyt vihdoinkin olla aika asettaa pikku Voiture oikeaan paikkaansa. Vakuutan avoimesti, että minä luulen olevani perehtynyt runouteen, ja hänen runoutensa olen aina havainnut inhoittavaksi."
"Kuka on tuo kerskuri?" kysyi Raoul Atokselta.
"Herra de Scudéry."
"'Clélien' ja 'Suuren Kyroksen' tekijä?"
"Hän on kirjoittanut ne teokset yhdessä sisarensa kanssa, joka parhaillaan puhuttelee tuota kaunista naista ihan lähellä herra Scarronia."
Raoul kääntyi katsomaan ja näki tosiaan kaksi naista, jotka olivat saapuneet vastikään. Toisella oli viehättävät, hennot ja suruiset kasvonpiirteet, joita ympäröitsi kaunis tumma tukka, ja hänen silmänsä vivahtelivat samettisesti kuin mitä kauneimmat orvokit kultaisine pohjuksineen; toisella, joka näytti kaitsevan edellistä suojeluksellaan, oli ynseät, kuivakiskoiset ja kellertävät kasvot, oikean vanhan seuralaisnaisen tai ulkokultaisen teeskentelijän ulkomuoto.
Raoul päätti olla poistumatta paikalta, ennen kuin oli puhutellut samettisilmäistä nuorta kaunista tyttöä, joka jonkun omituisen ajatusoikun johdosta johti hänen mieleensä kaikesta erinäköisyydestään huolimatta hänen pikku Louise-poloisensa; tämä oli jäänyt sairaana La Vallièren linnaan, ja oli nyt tässä uudessa maailmassa hetkiseksi häipynyt hänen ajatuksistaan.
Sillävälin lähestyi Aramis koadjutoria, joka hymyillen kuiskasi hänelle muutamia sanoja. Itsehillinnästään huolimatta ei Aramis kyennyt pidättymään hätkähdyksestä.
"Naurakaa toki", sanoi hänelle herra de Retz, "meitä pidetään silmällä."
Hän jätti nyt Aramiin, puhellakseen madame de Chevreusen kanssa, jonka ympärille oli liittynyt iso piiri.