Niin sanoen nousi herttuatar ja käski vaununsa valmiiksi. Neiti Paulet oli jo lähtenyt, ja neiti de Scudéry juuri teki lähtöä.
"Varakreivi", virkkoi Atos Raouliin kääntyen, "seuraa Chevreusen herttuatarta, pyydä häntä sallimaan, että tarjoat hänelle käsivartesi, ja kiitä häntä sitten siitä."
Kaunis intiaanitar lähestyi hyvästelemään Scarronia.
"Lähdettekö jo?" kysyi tämä.
"Olenhan viimeisiä, kuten näette. Jos saatte mitään tietoja herra Voituresta, varsinkin hyviä, niin pyydän teitä ilmoittamaan minulle huomenna."
"Ah, nyt kelpaa hänen jo kuolla", huomautti Scarron.
"Miksi niin?" kysyi samettisilmäinen nuori tyttö.
"Niinhän toki, koska hänen muistopuheensa on pidetty."
Erittäin toisistaan leikkisinä; nuori tyttö kääntyi säälivästi katselemaan rampa-poloista, joka loi häneen rakastavia silmäyksiä.
Vähitellen harvenivat ryhmät. Scarron ei ollut huomaavinaan, että jotkut hänen vieraansa olivat puhelleet hyvin salamyhkäisesti keskenään, että useat olivat saaneet kirjeitä ja että illalla näytti olleen salainen tarkoitus, kokonaan erillään kirjallisuudesta, josta kuitenkin oli niin paljon puhuttu. Mitä se Scarroniin kuului? Nyt voitiin huoletta frondeilla hänen luonansa; kuten hän itse oli virkkanut, ei hän siitä päivästä lähtien enää ollut kuningattaren potilas.