Eräältä ylänteeltä näki d'Artagnan ihmisryhmän seisomassa toisella puolella kaivantoa, vastapäätä Saint-Maurin puolista linnantornin osaa. Hän käsitti vangin paenneen sille suunnalle ja saavansa siis tietoja siltä taholta. Viiden minuutin kuluttua oli hän päätynyt perille, kaartilaisten yhtyessä häneen vähin erin.
Kaikki ryhmässä liikkuvat ihmiset olivat kovin touhuissaan; he katselivat köyttä, joka vieläkin riippui ampumareiästä, katkettuaan kahdenkymmenen jalan päässä maasta. Heidän silmänsä mittailivat korkeutta, ja he lausuivat kaikenlaisia arveluja. Vallilla käyskenteli ällistyneen näköisiä vahtisotilaita.
Muuan kersantin komentama patrulli hääti porvarit siltä paikalta, missä herttua oli noussut ratsaille.
D'Artagnan karautti suoraan kersantin luo.
"Herra upseeri", sanoi kersantti, "tähän ei saa kukaan pysähtyä."
"Se kielto ei koske minua", vastasi d'Artagnan. "Onko karkureita lähdetty ajamaan takaa?"
"On, herra upseeri; mutta heillä on valitettavasti hyvät hevoset."
"Kuinka monta heitä on?"
"Neljä tervettä ja viides, jonka he ovat ottaneet mukaansa loukkaantuneena."
"Neljä!" sanoi d'Artagnan Portokseen katsahtaen. "Kuulitko, parooni? Heitä on ainoastaan neljä!"