Raoul oli ainoastaan kymmenen askeleen päässä rannasta; hän kantoi sinne taintuneen aatelismiehen, laskien hänet ruohopenkereelle, avasi hänen kaulahuivinsa ja päästi ihokkaan napit auki.
Hetkisen kuluttua oli harmaatukkainenkin mies hänen vieressään.
Monet ristinmerkit tehtyään oli myös Olivain vihdoin päässyt rannalle, ja lautturit sauvoivat parastaan pannen maata kohti, lautalla sattumalta olleen seipään avulla.
Raoulin ja sen henkilön vaalimana, joka seurasi nuorta ratsastajaa, palasi vähitellen veri kalmankalpeille poskille; hän avasi silmänsä, jotka aluksi näyttivät hämmentyneiltä, mutta pian kohdistuivat pelastajaansa.
"Voi, monsieur, teitä minä katseellani etsin; ilman teitä olisin kuollut, moneen kertaan kuollut."
"Mutta, kuten huomaatte, monsieur, teidät on herätetty henkiin; me pääsimme kaikin jutusta kylvyllä."
"Hyväinen aika, monsieur, missä kiitollisuudenvelassa olemmekaan teille!" huudahti harmaatukkainen mies.
"Kas, tekö siinä, hyvä d'Arminges! Pelästytin teidät kai pahasti, vai mitä? Mutta se oli teidän oma syynne. Te olitte opettajani; miksi ette opettanut minua paremmin uimaan?"
"Voi, herra kreivi", vastasi vanhus, "jos onnettomuus olisi teitä kohdannut, niin en olisi milloinkaan uskaltanut näyttäytyä marskille."
"Mutta miten se oikeastaan sattui?" kysyi Raoul.