"Aina siihen hetkeen saakka", pitkitti Raoul, "jolloin kreivi de la Fère sanoi minulle: No niin, Bragelonne, iskehän! Vasta silloin juoksin käärmeen luo ja sivalsin sen kahtia, samassa kun se sähisten kohoutui pyrstölleen, itse heittäytyäkseen minun kimppuuni. No, minä vannon kokeneeni ihan samaa tunnetta, katsellessani tuota miestä, kun hän sanoi: Miksi sitä kysytte? ja silmäili minua."
"Sinua siis kaduttaa, ettet sivaltanut häntä kahtia, kuten teit käärmeelle?"
"Niinpä melkein", myönsi Raoul.
Tällöin oli tultu niin pitkälle, että pikku majatalo oli näkyvissä, ja sen toiselta puolen läheni nyt haavoittunutta kuljettava saattue herra d'Armingesin johtamana. Kaksi miestä kantoi kuolevaa, kolmannen taluttaessa hevosia.
Nuoret miehet kannustivat ratsujaan.
"Tuolla tuodaankin haavoitettua", virkkoi de Guiche ratsastaessaan augustinilaismunkin ohi; "suvaitkaa kiirehtiä hiukan, herra munkki."
Raoul sitävastoin etääntyi munkista niin loitos kuin saattoi tien toiselle reunalle ja pitkitti ratsastustaan, samalla kun hän inhoten käänsi pois kasvonsa.
Nuoret miehet riensivät nyt munkin edellä, sen sijaan että olisivat häntä seuranneet. He saapuivat haavoittuneen luo ja ilmoittivat hänelle ilahduttavan sanoman. Mies kohoutui katsomaan mainitulle suunnalle, näki munkin, joka hoputti muulinsa kulkua, ja vaipui takaisin kantotuolissaan, mielihyvän kirkastaessa hänen kasvojaan.
"Nyt", huomauttivat nuorukaiset, "olemme tehneet hyväksenne kaiken voitavamme, ja kun meillä on kiire prinssin armeijaan, täytyy meidän pitkittää matkaamme; suonettehan anteeksi, monsieur? Sanotaan taistelun olevan tulossa, ja me emme tahdo päätyä perille päivääkään myöhästyneinä."
"Kiirehtikää, hyvät nuoret herrat", vastasi haavoittunut; "Jumala teitä sääliväisyydestänne siunatkoon! Te olette tosiaan, kuten sanoitte, tehnyt hyväkseni kaiken voitavanne; saatan sanoa teille vain vielä kerran: Jumala teitä varjelkoon ja niitä, jotka ovat teille rakkaita!"