"Vielä kerran kiitos, kunnon nuoret herrat", sanoi haavoitettu, "älkääkä unohtako minua rukouksissanne."
"Emme suinkaan", vastasi de Guiche kannustaen hevostaan, saavuttaakseen de Bragelonnen, joka oli ehtinyt jo parikymmentä askelta edelle.
Tällöin kantoivat molemmat palvelijat taakkansa sisälle taloon. Isäntä ja hänen niinikään esille rientänyt vaimonsa seisoivat portailla. Onneton väijytyksen uhri näytti kärsivän kovia tuskia; kuitenkaan ei hän mitään muuta ajatellut kuin saada tietää, seurasiko munkki häntä.
Valjun ja verisen miehen nähdessään tarttui emäntä miestänsä kiivaasti käsivarteen.
"No, mitä nyt?" kysyi jälkimmäinen. "Käännytkö sairaaksi?"
"En, mutta katsohan", vastasi emäntä, viitaten haavoitettuun.
"Niin", myönsi mies, "hänen tilansa näyttää pahalta."
"Sitä en aikonut sanoa", jatkoi vaimo vapisten; "kysyn etkö tunne häntä."
"Tuota miestäkö? Maltas…"
"Voi, nyt näen, että tunnet hänet", sanoi vaimo, "sillä sinäkin kalpenet."