Ihmisillä, jotka tuntevat olevansa kuolemaisillaan ja joilla senvuoksi ei ole hetkeäkään hukattavana, on nopea havaintokyky. Sellaisella katseella tähysti pyöveli sen henkilön kasvoja, josta piti tulla hänen hengellinen lohduttajansa; hän liikahti kummastuksesta ja sanoi:
"Te olette hyvin nuori, isä."
"Minun vaateparttani käyttävillä ei ole mitään määrättyä ikää", vastasi munkki kuivakiskoisesti.
"Voi, puhukaa minulle lempeämmin, isä!" pyysi haavoittunut; "tarvitsen ystävää viimeisinä hetkinäni."
"Teillä on suuret tuskat?" kysyi munkki.
"Niin on, mutta sieluni kärsii kahta kauheammin kuin ruumiini."
"Me pelastamme sielunne", vakuutti nuori mies. "Mutta oletteko tosiaan Béthunen pyöveli, kuten nuo ihmiset väittivät?"
"Kyllähän olen ollut", vastasi haavoittunut, joka varmaankin pelkäsi, että pyövelin nimi riistäisi häneltä viimeisen haluamansa avun, "mutta en ole enää; siitä on nyt viisitoista vuotta, kun jätin palveluksen. Olen vielä ollut saapuvilla teloituksissa, vaan en ole ottanut osaa toimituksiin — oi, en, en!"
"Kammoatte siis ammattianne?"
Pyöveli huokasi raskaasti.