"Milloin hän tahtoi. Voi, aivan niin!"
"Hänen äänellään oli ihmeellisen suloinen sointu?"
"Kuinka te sen tiedätte?"
Pyöveli nojasi kyynärpäähänsä ja kohdisti hirmustuneen katseensa munkkiin, jonka kasvot olivat kamalasti synkistyneet.
"Ja te surmasitte hänet!" sanoi munkki; "te antausitte välikappaleeksi noille roistoille, jotka eivät itse uskaltaneet murhata häntä! Teissä ei herättänyt sääliä hänen nuoruutensa, kauneutensa, heikkoutensa! Te tapoitte sen naisen!"
"Voi, olenhan jo sanonut teille, pyhä isä", puolustausi pyöveli, "että siinä naisessa piileksi viehättävän pinnan alla turman henki, ja nähdessäni hänet, — muistaessani, mitä kaikkea pahaa hän oli tuottanut minulle itselleni…"
"Teillekö? Mitä pahaa hän oli saattanut teille aiheuttaa? Sanokaa!"
"Hän oli vietellyt ja syössyt tuhoon veljeni, joka oli pappi! Hän oli houkutellut veljeni karkaamaan luostarista."
"Kanssansako?"
"Niin. Veljeni oli hänen ensimmäinen rakastajansa; hän aiheutti veljeni kuoleman. Voi, pyhä isä, älkää katsoko minuun tuolla tavoin! Voi, olenko siis suurestikin rikollinen? Oi, ettekö siis anna minulle anteeksi?"