Silloin kuului edellämainittu heikompi parkaisu, jota seurasi pitkällinen korina.
Pyöveli oli noussut koholle, mutta painui nyt jälleen taaksepäin vuoteelleen. Tempaamatta tikaria haavasta riensi munkki ikkunan luo, avasi sen, hyppäsi alas pikku puutarhan kukkalavojen keskelle, hiipi talliin, otti muulinsa, ratsasti ulos takaveräjästä ja kiirehti lähimpään metsikköön. Siellä hän viskasi pois munkinpukunsa, otti matkalaukustaan täydellisen herrasmiehen asun ylleen ja lähti jalkaisin lähimmälle kyytiasemalle, missä hän hankki itselleen hevosen ja pitkitti mitä joutuisimmin matkaansa Pariisiin.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU
Grimaud puhuu
Grimaud jäi yksikseen pyövelin luo; isäntä oli lähtenyt hakemaan apua, ja hänen vaimonsa rukoili.
Tovin kuluttua avasi haavoittunut jälleen silmänsä.
"Apua!" voihki hän; "apua! Voi, hyvä Jumala, enkö siis tässä maailmassa voi tavata ainoatakaan ihmistä, joka auttaisi minua elämään tai kuolemaan?"
Vaivaloisesti siirsi hän kätensä rinnalleen; se osui tikarin varteen.
"Haa!" äännähti hän kuin jotakin muistaen. Ja hän antoi kätensä pudota jälleen alas.
"Miehuutta!" rohkaisi Grimaud; "apua on menty hakemaan."