"No, mitäpä siitä sen enempää, messieurs!" huomautti d'Arminges; "se on kaikille yhteinen laki, josta ei vapaudu, vaikka on ollut pyövelinäkin. Päättelin hänen haavastaan heti pahinta, ja tiedättehän hänen ajatelleen itse samaa, koska halusi lohduttajakseen munkkia."
Munkkia mainittaessa Grimaud yhäti kalpeni.
"Käykäämme nyt jälleen pöytään", jatkoi d'Arminges, joka sen ajan miesten ja varsinkin ikäistensä tavoin oli vastahakoinen sietämään mitään tunnepurkauksia aterian aikana.
"Niin, te olette oikeassa, monsieur", myönsi Raoul. "Pyydä sinäkin ruokaa, Grimaud; tilaa, käske, ja kunnolleen levähdettyäsi saamme puhella."
"Ei, herra varakreivi, ei", epäsi Grimaud, "minä en voi viipyä hetkeäkään — minun on heti palattava Pariisiin."
"Mitä! Pariisiinko? Sinä erehdyt, hyvä mies. Olivain lähtee, ja sinä jäät."
"Ei, Olivain jää, ja minä lähden. Tulin tänne vain sanomaan teille sen."
"Mutta mistä tämä muutos?"
"Sitä en voi teille mainita."
"Selitä toki."