Kuningatar ojensi loordi Winterille kätensä, jota tämä kunnioittavasti suuteli, ja sanoi tyttäreensä kääntyen:
"Mylord, teillähän oli tehtävänä tuoda tälle lapselle jotakin hänen isänsä puolesta?"
Winter seisoi ihmeissään; hän ei tiennyt, mitä kuningatar tarkoitti.
Nuori Henriette lähestyi hymyillen ja punastellen ja ojensi otsansa aatelismiehelle.
"Sanokaa isälleni", virkkoi nuori prinsessa, "että olkoon hän kuninkaana tai pakolaisena, voittajana tai voitettuna, rikkaana tai köyhänä, minä olen kuitenkin hänen kuuliainen ja rakastava tyttärensä."
"Siitä olen varma, madame", vastasi Winter, huulillaan koskettaen Henrietten otsaa.
Sitten hän poistui ja meni saattamattomana avarien, autioitten ja pimeitten huoneiden läpi, pyyhkien kyyneleitä, joita hän ei viisikymmenvuotisenkaan hovielämän terästämänä kyennyt pidättämään, nähdessään tämän ylvään kuningasperheen suuria onnettomuuksia.
TOINENVIIDETTÄ LUKU
Setä ja veljenpoika
Loordi Winterin hevonen ja lakeija odottivat portilla. Mietteissään ja tuon tuostakin kääntyen silmäilemään Louvren hiljaista ja synkkää julkipuolta lähti Winter nyt asuntoonsa. Silloin näki hän ratsumiehen ikäänkuin irtautuvan muurista ja alkavan seurata jonkun matkan päässä; hän muisti huomanneensa melkein samanlaisen varjon, ratsastaessaan ulos Palais-Royalista.