Jälleen tuon nimen kohtaamana, joka tuntui vainoavan häntä pahaenteisen kaiun lailla, Atos epäröitsi hetkisen, rypisti hiukan silmäkulmiaan ja sanoi sitten tyynesti:
"Tiedän sen jo."
"Tiedättekö sen?"
"Grimaud tapasi hänet Béthunen ja Arrasin välillä ja nelisti tänne ilmoittamaan minulle hänen tulostaan."
"Grimaud siis tunsi hänet!"
"Ei, mutta hän auttoi kuolinvuoteen ääressä miestä, joka hänet tunsi."
"Béthunen pyöveliä!" huudahti Winter.
"Te siis tiedätte sen?" kummeksui Atos vuorostaan..
"Mies lähti luotani vastikään", kertoi Winter; "hän ilmaisi minulle kaikki. Voi, hyvä ystävä, sepä oli kamala kohtaus! Miksemme surmanneet häntä lapsena äitinsä kanssa!"
Kaikkien jalojen luonteiden tavoin tahtoi Atos muilta salata ikäviä vaikutelmiaan; sulkien ne omaan poveensa hän päinvastoin antoi toisille toiveita ja lohtua. Oli kuin olisi hänen omakohtainen tuskansa muuttunut iloksi muille, tunkeutuessaan esiin hänen sielustaan.