"Te siis suostutte!?" huudahti kuningatar ilahtuen.
"Niin, madame. Minusta vain tuntuu, että teidän majesteettinne menee liian pitkälle, luvatessanne meille suosiollisuutta niin paljon yli sen, mitä ansaitsemme. Me palvelemme Jumalaa, madame, kun palvelemme niin kovaonnista hallitsijaa ja niin ylvästä kuningatarta. Madame, me kuulumme teille ruumiinemme ja sieluinemme."
"Oi, messieurs", huudahti kuningatar kyyneliin heltyneenä, "tämä on ensimmäinen ilon ja toivon hetki mitä olen saanut kokea viiteen vuoteen. Niin, te palvelette Jumalaa, ja kun minun valtani on liiaksi rajoitettu voidakseni palkita sellaista palvelusta, antaakin teille hyvityksen Hän, joka sydämestäni lukee, kuinka kiitollinen olen Hänelle ja teille. Pelastakaa mieheni, pelastakaa kuningas, ja vaikka te ette pidä väliä palkinnolla, mikä saattaa tulla osaksenne maan päällä siitä jalosta teosta, niin sallikaa minun kuitenkin elää siinä toivossa, että kerran näen teidät jälleen, voidakseni itse kiittää teitä. Sitä päivää odottaen jään tänne. Onko teillä mitään pyydettävää minulta? Olen tästä hetkestä saakka ystävänne, ja kun omistatte minulle palveluksenne, pitää minunkin vuorostani palvella teitä."
"Madame", sanoi Atos, "minä en pyydä mitään muuta kuin että teidän majesteettinne suvaitsee muistaa minua rukouksissanne."
"Ja minä", virkkoi Aramis, "olen yksinäni maailmassa, ilman muuta palveltavaa kuin teidän majesteettinne."
Kuningatar ojensi heille kätensä, jota he suutelivat, ja huomautti hiljaa Winterille:
"Jos tarvitsette rahaa, niin älkää empikö hetkeäkään. Hajoittakaa teille jättämäni kalleudet, irroittakaa timantit ja myykää ne jollekulle juutalaiselle. Saatte niistä viisi- tai kuusikymmentätuhatta livreä; käyttäkää ne, mikäli tarvitaan, mutta etusijassa kohdeltakoon näitä aatelismiehiä niinkuin he ansaitsevat, nimittäin kuten kuninkaita."
Kuningattarella oli valmiina kaksi kirjettä, toinen hänen omaa käsialaansa, toinen prinsessa Henrietten. Molemmat olivat osoitetut Kaarlo-kuninkaalle. Hän luovutti toisen Atokselle ja toisen Aramiille, jotta heillä olisi esittelykirje kuninkaalle siinäkin tapauksessa, että sattuma eroittaisi heidät. Sitten he poistuivat.
Portaiden alapäässä pysähtyi Winter.
"Nyt lähdemme eri tahoille, messieurs", hän esitti, "jottemme herättäisi epäluuloja; ja tavatkaamme toisemme kello yhdeksältä illalla Saint-Denisin tulliportilla. Ratsastamme minun hevosillani niin pitkälle kuin ne jaksavat; sitten käytämme kievarikyytiä. Vielä kerran kiitos, hyvät ystävät! Kiitän teitä omassa ja kuningattaren nimessä."