Kaikki ihmiset olivat kohdistaneet huomionsa juhlamenoihin, niin että kukaan ei pannut merkille vaunuja tai niissä istuvien varokeinoja. Friquet, jonka ainiaan vaaniva silmä yksin olisi voinut havaita tuon kaiken, istui aprikoosejansa nauttimassa erään rakennuksen kivijalan reunalla vastapäätä Notre-Damen porttia. Sieltä hän näki kuninkaan, kuningattaren ja herra Mazarinin sekä kuuli messun yhtä hyvin kuin olisi hän itse ollut sitä avustamassa.
Jumalanpalveluksen lopulla, kun kuningatar näki lähellään seisovan Commingesin odottavan vahvistusta käskylle, jonka hän oli soturille antanut ennen kuin lähti Louvresta, sanoi hän puoliääneen:
"Menkää, Comminges, ja Jumala olkoon kanssanne!"
Comminges lähti heti, astui ulos kirkosta ja poikkesi Saint-Christophe-kadulle.
Friquet huomasi komean upseerin, jota saattoi kaksi kaartilaista. Häntä huvitti lähteä mukaan, sitäkin enemmän, kun juhlamenot juuri samassa päättyivät ja kuningas jälleen istuutui vaunuihinsa.
Heti kun kivalteri näki Commingesin tulevan Cocatrix-kadun alkupäässä, virkkoi hän ajurille sanan, ja liikkeelle lähtien rämisivät vaunut Brousselin ulko-ovelle.
Comminges kolkutti tälle ovelle juuri kun kaleesit pysähtyivät sen edustalle.
Friquet odotti Commingesin takana oven avaamista.
"Mitä sinä täällä teet, roikale?" kysyi Comminges.
"Odotan pääsyä herra Brousselin luo, herra upseeri", vastasi Friquet omaksuen sen mielistelevän sävyn, jota pariisilaispoika tarpeen tullen osaa erinomaisesti käyttää.