Kuningatar ojensi kauniin kätensä kardinaalia kohti ja osoitti hänelle harvinaisen kaunista jalokiveä, joka välkkyi hänen sormessaan.
"Hän möi sen, mikäli olen kuullut, tilapäisessä rahapulassa", jatkoi hän, "möi sen taasenkin pelastaakseen minut, sillä se tapahtui sanansaattajan lähettämiseksi herttuan luo varoittamaan häntä aiotusta murhasta."
"D'Artagnan siis tiesi sen?"
"Hän tiesi kaikki. Miten hän siinä menetteli, se on minulle tuntematonta. Mutta varmaa on, että hän möi sormuksen herra Desessartsille, jonka sormessa näin sen ja jolta sitten ostin sen takaisin; tämä timantti kuitenkin kuuluu hänelle, monsieur: antakaa se siis takaisin minun puolestani, ja koska teillä onneksenne on sellainen mies lähellänne, niin koettakaa käyttää häntä."
"Kiitos, madame", sanoi Mazarin, "noudatan neuvoanne."
"Ja nyt", virkkoi kuningatar kuin liikutuksen valtaamana, "onko teillä mitään muuta kysyttävää minulta?"
"Ei mitään, madame", vastasi kardinaali hellivimmällä äänellään; "anon ainoastaan, että annatte minulle anteeksi kohtuuttomat epäluuloni, mutta minä rakastan teitä niin suuresti, ettei ole hämmästyttävää, jos olen mustasukkainen menneisyydellekin."
Selittämätön hymy vilahti kuningattaren huulilla.
"No niin, monsieur", hän sanoi, "jollei teillä ole muuta pyydettävää minulta, niin jättäkää minut; teidän tulee käsittää, että minä tällaisen kohtauksen jälkeen haluan olla yksinäni."
Mazarin kumarsi.