"Kiitos, monseigneur", vastasi kerjäläinen kumealla äänellä; "mutta vielä en ole valmis vastaanottamaan sitä."
"Sovittu siis. Hyvästi."
"Hyvästi, monseigneur", sanoi kerjäläinen avaten oven ja kumartaen kirkkoruhtinaalle.
Koadjutori otti kynttilän, astui alas portaita ja poistui syvissä mietteissä.
YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU
Mellakka
Kello oli noin yksitoista illalla. Gondy ei ollut edennyt sataa askelta Pariisin kaduilla, kun hän jo huomasi ihmeellisen muutoksen olevan tekeillä.
Koko kaupunki näytti haaveellisten olentojen asumalta; äänettömät varjot mursivat katukivitystä, toiset laahasivat esiin ja käänsivät kumoon kärryjä, toiset taasen loivat kaivantoja, jollaiset saattoivat niellä komppanioittain ratsuväkeä. Kaikki nämä innokkaat puuhailijat menivät, tulivat, juoksivat kuin johonkin salamyhkäiseen työhön ryhtyneet hornanhenget: he olivat Ihmehovin[20] kerjäläisiä, Saint-Eustachen vihkiveden jakelijan asiamiehiä, jotka laittoivat seuraavaksi päiväksi kuntoon katusulkuja.
Gondy katseli hiukan säikkyen näitä hämyn olentoja, näitä öisiä ahertajia; hän kysyi itseltään, pystyisikö hän, joka oli toimittanut kaikki nämä ryysyläiset liikkeelle heidän tyyssijoistaan, myöskin palauttamaan heidät niihin. Kun joku heistä lähestyi häntä, oli hän valmis tekemään ristinmerkin.
Hän pääsi Saint-Honoré-kadulle ja kulki sitä pitkin Rue de la Ferronnerielle päin. Siellä vaihtui näyttämö, kauppamiehet juoksentelivat siellä myymälästä toiseen; ovet näyttivät olevan lukittuja kuten ikkunaluukutkin, mutta ne olivat vain työnnettyjä kiinni, jotta ne heti avautuivat ja sulkeutuivat laskeakseen kulkemaan miehiä, jotka eivät näyttäneet tahtovan antaa ilmi kantamuksiaan; he olivat rihkamakauppiaita, joilla oli aseita lainata niiden puutteessa oleville.