"Kas, tekö siinä, monseigneur?" sanoi hän.
"Minä itse. Mitä väkeä te tuolla tavoin viette maan uumeniin?"
"Chevalier d'Humièresilta lainaamiani viittäkymmentä tarjokasta, jotka on aiottu keveään ratsuväkeen; he eivät ole vielä saaneet muita varustuksiaan kuin valkoiset kauhtanansa."
"Ja te lähdette…?"
"Tutun kuvanveistäjän luo; astumme vain laskuluukulle, jolla hän ottaa marmoritarpeet työpajaansa."
"Hyvin keksitty!" kiitti Gondy.
Ja hän paiskasi Rochefortille kättä; tämäkin laskeusi sitten salaportaille ja sulki laskuluukun perässään.
Koadjutori palasi kotiin. Kello oli yksi aamulla. Hän aukaisi ikkunansa ja kumartui kuuntelemaan.
Koko kaupungissa kuului kummallista, käsittämätöntä kohua; saattoi oivaltaa, että jotakin tavatonta ja kamalaa tapahtui kaikilla noilla kaduilla, jotka olivat pimeinä kuin kadotuksen kuilu. Tuon tuostakin jymisi kuin rajuilman noustessa tai hyökyaallon lähetessä, mutta mahdoton oli saada ilmiöstä mitään selvää ja määriteltyä mielikuvaa: olisi kenties saattanut arvella, että salaperäinen maanalainen jumu oli ennustelemassa maanjäristystä.
Siten jatkui mullistustyötä läpi yön. Seuraavana aamuna havahtuessaan tuntui Pariisi hätkähtävän omasta ulkomuodostaan. Sitä olisi voinut luulla piiritetyksi kaupungiksi. Aseelliset miehet pitivät uhkaavin katsein ja musketti olalla katusulkuja hallussaan; käskysanat, patrullit, pidätykset ja rankaisutkin — sellaisia kohtasi vaeltaja joka askeleella. Pysäyteltiin töyhtöhattuisia ja kullatuilla miekoilla komeilevia miehiä, kovistellen heitä huutamaan: "Eläköön Broussel! alas Mazarin!" Kieltäytyjä sai osakseen vihellyksiä ja herjauksia, syljeskelyjä ja lyöntejäkin. Surmattu ei vielä, mutta näkyi kyllä, että halua siihen ei puuttunut.