"Sata pistolia", jupisi hän, "sata pistolia! Sadasta pistolista olen saanut haltuuni salaisuuden, josta herra de Richelieu olisi maksanut kaksikymmentätuhatta écu'ta, — puhumattakaan tästä timantista", lisäsi hän luoden helliviä silmäyksiä sormukseen, jonka hän oli pitänyt, luovuttamatta sitä d'Artagnanille, "puhumattakaan tästä timantista, joka on arvoltaan vähintään kymmenen tuhatta livreä."
Ja kardinaali meni makuuhuoneeseensa peräti hyvillä mielin tästä illasta, joka oli hänelle tuottanut niin hauskoja tuloksia. Hän asetti sormuksen lippaaseen, joka sisälsi kaikenlaisia jalokiviä, sillä kardinaali oli viehättynyt sellaisiin koruihin, ja kutsui Bernouinin riisujakseen, sen enempää välittämättä melusta, jota puuskahduksin tunkeusi ikkunain läpi, tai kiväärinlaukauksista, joita vielä kajahteli kaupungilla, vaikka kello jo kävi kahtatoista.
Sillaikaa samosi d'Artagnan Tiquetonne-kadulle, jonka varrella hän asui la Chevrette-hotellissa.
Lienee paikallaan huomauttaa muutamin sanoin, miten d'Artagnan oli tullut valinneeksi tämän asunnon.
KUUDES LUKU
D'Artagnan neljänkymmenen ikäisenä
Voi, paljon oli sattunut tapauksia ja varsinkin kulunut vuosia siitä asti, kun Kolmen muskettisoturin romaanissa jätimme d'Artagnanin Fossoyeurs-kadun n:o 12:een.
D'Artagnan oli kyllä ottanut osaa tapauksiin, mutta nämä eivät olleet kääntyneet hänelle suotuisiksi. Niin kauan kuin oli ystäviensä ympäröimänä, hän säilytti nuorekkuutensa ja runollisen elämänkatsomuksensa; hän oli noita hienoja ja joustavia luonteita, joihin helposti sulautuu muiden ominaisuuksia. Atos antoi hänelle arvokkuuttansa, Portos ravakkuuttansa, Aramis soreuttansa. Jos d'Artagnan olisi yhä edelleen elellyt noiden kolmen seurassa, niin hänestä olisi tullut huomattu mies. Atos jätti hänet ensimmäisenä, vetäytyäkseen pikku maatilalle, jonka oli perinyt Eloisin tienoolta; sitten Portos, mennäkseen naimisiin prokuraattorinleskensä kanssa, ja lopuksi päätti Aramis täydellä todella mennä hengelliseen säätyyn ja kehittyä abbéksi. D'Artagnan, jonka tulevaisuus näytti mitä likeisimmin liittyneen hänen kolmen ystävänsä kohtaloihin, huomasi itsensä siitä saakka yksinäiseksi ja heikoksi; hänellä ei ollut miehuutta tunkeutua eteenpäin uralla, jolla hän nähdäkseen ei kyennyt sukeutumaan miksikään, jollei kukin hänen ystävistään ikäänkuin luovuttanut hänelle osuutta siitä elontarmosta, minkä oli taivaalta saanut.
D'Artagnan huomasi myös joutuneensa vain yhä eristetymmäksi sen johdosta, että oli kohonnut muskettisoturien luutnantiksi. Hän ei ollut, kuten Atos, kyllin korkeata syntyperää päästäkseen ylhäisempiin perheisiin; hän ei Portoksen tavoin ollut kyllin turhamainen, yrittääkseen uskotella muille, että hän seurusteli hienoston piireissä; hän ei Aramiin lailla ollut kylliksi hienotapainen, kyetäkseen itsenäisesti pitämään yllä säätynsä seuratottumusta. Joksikin aikaa oli rouva Bonacieuxin viehättävä muisto valanut nuoren luutnantin sieluun runollista tunnetta, mutta kun kaikki on katoavaista tässä maailmassa, häipyi vähitellen tämäkin vaikutelma; varusväen elämä tuntuu haitallisesti ylimysmielisissäkin luonteissa. D'Artagnanin olemuksen kahdesta vastakkaisesta puolesta voitti ajan mittaan aineellinen, ja alituiseen kasarmissa, alituiseen leirissä, alituiseen ratsailla oleskellessaan oli d'Artagnanista hänen sitä itse huomaamattansa tullut meidän päiviemme määritelmän mukaan aito vanha huovi — en tiedä, mikä siihen aikaan lienee ollut vastaavana nimityksenä.
D'Artagnan ei kuitenkaan menettänyt synnynnäistä oveluuttaan; eipä suinkaan. Päinvastoin lisääntyikin tämä oveluus kenties yhäti tai ainakin ilmeni hiukan karkeamman pinnan alta enemmän; mutta hän käytti sitä pikku seikkoihin, ei tärkeämpiin yrityksiin. Hän turvautui siihen aineellisen hyvinvointinsa tähden, sellaisen kuin soturit itselleen haluavat, nimittäin hyvän majapaikan, hyvän ruokapöydän, hyvän emännän ja niin edelleen.