"Tietenkin", vastasi palvelijatar yksinkertaisesti.
"Jos minulla olisi rahaa", sanoi d'Artagnan itsekseen, "niin lähtisin tieheni; mutta sen puutteessa täytyy minun viipyä, noudattaa emäntäni neuvoa ja tehdä loppu tuon tunkeilevan kummittelijan aviollisista mielikuvista."
Hän lopetti tämän yksinpuhelun, joka osoitti, että tärkeissä tilanteissa ei mikään ole luonnollisempaa kuin yksinpuhelu, kun ovella vaaninut palvelijatar äkkiä huudahti:
"Kas, tuolla juuri tuleekin rouva herran kanssa!"
D'Artagnan vilkaisi pitkin katua ja näkikin emännän kääntyvän Montmartre-kadun kulmasta tavattoman kookkaan sveitsiläisen käsikynkässä; tämä teiskaroitsi kävellessään niin röyhistelevänä, että hänen sävynsä mieluisasti muistutti d'Artagnanin mieleen vanhan Portos-ystävän.
— Tuoko on herra? tuumi d'Artagnan itsekseen. — Kas vain, hänpä näyttää suuresti paisuneen!
Ja hän istuutui vierashuoneeseen hyvin näkyvälle paikalle.
Sisään tullessaan huomasi emäntä heti d'Artagnanin ja huudahti heikosti.
Silloin d'Artagnan nousi, havaitessaan olevansa tunnettu, riensi ravintoloitsijattaren luo ja syleili häntä hellästi.
Sveitsiläinen katseli tyrmistyneenä emäntää, joka vaaleni.