"Menkää kokoamaan rykmenttinne", hän sanoi; "aavistan piammiten tarvitsevamme sitä."
Winter käänsi hevosensa, ja molemmat ystävykset jatkoivat matkaansa. Kahdessa sekunnissa oli kuningas saapunut skotlantilaisten armeijan ylipäällikön teltalle. Hän hyppäsi maahan ja astui sisälle.
Kenraalilla oli etevimmät päälliköt ympärillään.
"Kuningas!" huudahtivat kaikki nousten seisaalle ja katsellen tyrmistyneinä toisiaan.
Kaarlo seisoi nyt todellakin heidän edessään, hattu päässä, silmäkulmat rypyssä, ja sivalteli ratsuraipallaan saapasvarttaan.
"Niin, hyvät herrat", hän vastasi, "kuningas itse; kuningas tulee nyt vaatimaan teiltä tiliä siitä, mitä on tekeillä."
"Mitäkö on tekeillä, sire?" kysyi Levenin jaarli.
"Herra jaarli", vastasi kuningas, joka antoi vallan suuttumukselleen, "kenraali Cromwell on saapunut tänä yönä Newcastleen. Te tiesitte sen, mutta minulle sitä ei ilmoitettu. Vihollinen marssii nyt kaupungista ja sulkee meiltä pääsytien Tyne-virran poikki; teidän vahtisoturinne on täytynyt huomata heidän liikkeensä, mutta minä en ole saanut siitä tietoa. Te olette myyneet minut kurjalla kauppasopimuksella kahdestasadastatuhannesta punnasta parlamentille, mutta ainakin tästä olen minä saanut kuulla. Sellaista on tapahtunut, hyvät herrat; vastatkaa nyt tai puhdistautukaa, sillä minä syytän teitä."
"Sire", änkytti Levenin jaarli, "sire, teidän majesteettianne on petetty jollakin väärällä ilmoituksella."
"Olen omin silmin nähnyt vihollisen armeijan levittäytyvän minun ja Skotlannin välille", vastasi Kaarlo, "ja voinpa melkein sanoa omin korvin kuulleeni kaupanteon ehtoja pohdittavan."