"Sire, te olette jo kunnioittanut meitä enemmän kuin on tavalliselle aatelismiehelle kuuluvaa; kiitollisuudenvelka on siis meidän puolellamme. Mutta älkäämme menettäkö aikaa; olemme viipyneet jo liiaksi."
Kuningas ojensi viimeisen kerran kätensä noille kolmelle, vaihtoi päähinettä Winterin kanssa ja meni ulos.
Winterin rykmentti oli asettunut pengermälle, joka hallitsi leiriä; kolmen ystävänsä seuraamana suuntasi kuningas kulkunsa tätä pengermää kohti.
Skotlantilainen leiri näytti vihdoinkin heränneen; väki oli lähtenyt teltoistaan ja asettunut riveihin kuin taistelua varten.
"Näettekö", virkkoi kuningas, "kenties he katuvat ja ovat valmiina marssimaan."
"Jos he katuvat, sire", vastasi Atos, "niin he seuraavat meitä."
"Hyvä!" sanoi kuningas; "mitä siis teemme?"
"Pitäkäämme silmällä vihollisen armeijaa", vastasi Atos.
Pikku ryhmä kohdisti heti katseensa siihen viiruun, jota oli aamun sarastuksessa otaksuttu usmaksi ja joka nyt auringon ensimmäisissä säteissä paljastui taistelurintamaan järjestetyksi armeijaksi. Ilma oli puhdas ja sees kuten tavallisesti tähän aikaan aamusta. Voitiin selvästi eroittaa rykmentit, liput, vieläpä univormujen ja hevosten värit.
Nyt näyttäysi myös pienellä kummulla hiukan edelläpäin vihollisarmeijasta lyhytkasvuinen ja kömpelö mies, jonka ympärillä seisoi muutamia upseereja. Hän suuntasi kaukoputkensa ryhmään, jossa kuningas oli.