D'Artagnan ja Portos miekkoineen sekä Atos ja Aramis, joilla oli kumpaisellakin tikari kätkettynä povelleen, lähtivät taloa kohti, jota sinä yönä käytettiin Kaarlo Stuartin vankilana. Molemmat jälkimmäiset seurasivat voittajiaan nöyrästi ja näköjään aseettomina kuten vangit ainakin.
"Totisesti", virkkoi Groslow heidät nähdessään, "tuskinpa enää rohkenin odottaakaan tuloanne."
D'Artagnan lähestyi häntä ja sanoi hiljaa:
"Niin, herra du Vallon ja minä epäröitsimmekin jo tovin."
"Ja minkätähden?" kysyi Groslow.
D'Artagnan vilkaisi Atokseen ja Aramiiseen päin.
"Ahaa!" arveli Groslow; "heidän valtiollisten mielipiteittensä takia? Mitäpä minä niistä! Päin vastoin", hän lisäsi nauraen, "jos he tahtovat nähdä Stuartinsa, niin sehän käy nyt päinsä."
"Vietämmekö siis yömme kuninkaan kamarissa?" kysyi d'Artagnan.
"Emme, vaan viereisessä huoneessa; mutta kun ovea pidetään auki, olemme ihan kuin samassa huoneessa. Oletteko varustaneet rahoja mukaanne? Vakuutanpa teille, että aion tänään pelata oikein uhkatuulella."
"Kuuletteko?" kysyi d'Artagnan helisyttäen kultarahoja taskuissaan.