Seuraavana päivänä vei lukuisa vartio Kaarlo I:n sen korkean tuomioistuimen eteen, jonka piti ratkaista hänen kohtalonsa..
Kadut täytti tungos, ja Westminster-palatsin lähellä sijaitsevat rakennukset olivat täynnä katselijoita. Heti ensi askeleillaan kohtasivat neljä ystävystämme melkein voittamattomana esteenä tuon elävän muurin. Muutamat vantterat ja tuimat kansanmiehet tyrkkäsivät Aramista niin töykeästi, että Portos kohotti peloittavan nyrkkinsä ja antoi sen pudota erään leipurin jauhoisille kasvoille, jotka heti muuttivat väriä ja muistuttivat rusennettuja punaviinin rypäleitä. Tapaus aiheutti suurta hälinää; kolme miestä tahtoi käydä käsiksi Portokseen, mutta Atos paiskasi sivulle yhden, d'Artagnan toisen, ja Portos sinkautti päänsä yli kolmannen. Jotkut jaloa nyrkkeilytaitoa harrastavat englantilaiset ihailivat tämän tempun kätevyyttä ja joutuisuutta ja taputtivat käsiään. Vähältä piti, että Portos ja hänen ystävänsä eivät tulleet kannetuksi riemusaatossa, sen sijaan että olivat alkaneet pelätä joutuvansa tallatuiksi; mutta neljän matkalaisemme, jotka varoivat kaikkea ilmitulon mahdollisuutta, onnistui väistää tällaista kunnianosoitusta. Voimannäytteestä oli kuitenkin se hyöty, että väkijoukko avautui heidän tieltään, niin että he saavuttivat päämääränsä, joka oli vastikään näyttänyt heistä mahdottomalta, päästen puikkelehtimaan palatsin luo.
Koko Lontoo tunkeili lehterien ovilla; ensimmäiset kolme penkkiriviä olivatkin jo otetut, kun ystävykset saivat sulloutuneiksi sisälle. Tämä ei ollut suurikaan haitta miehille, jotka halusivat pysyä, tuntemattomina; he istuutuivat senvuoksi hyvinkin tyytyväisinä, lukuunottamatta Portosta, jonka olisi tehnyt mieli näytellä punaista ihokastaan ja vihreitä housujaan, joten häntä suretti, että hän ei ollut saanut sijaa ensimmäisellä rivillä.
Penkit oli asetettu puolikehään, ja ystävykset näkivät paikaltaan koko yleisön. Sattumalta olivat he joutuneet keskimmäiselle lehterille ja istuivat vastapäätä Kaarlo I:lle varattua nojatuolia. Noin kello yksitoista aamupäivällä ilmestyi kuningas istuntosalin ovelle. Hän astui sisälle vartion ympäröimänä, mutta hattu päässä ja levollisen näköisenä, luoden rauhallisia silmäyksiä joka taholle ikäänkuin saapuneena kuuliaisten alamaisten edustajakunnan puheenjohtajaksi eikä haastettuna vastaamaan kapinallisen tuomioistuimen eteen.
Tuomarit olivat ylpeitä siitä, että heillä oli kuningas nöyryytettävänään, ja he nähtävästi valmistausivatkin käyttämään anastettua oikeutta. Niinpä tuli oikeudenpalvelija ilmoittamaan Kaarlo I:lle, että tapa vaati syytettyä paljastamaan päänsä tuomarien edessä.
Sanaakaan sanomatta Kaarlo painoi hatun syvemmälle päähänsä ja kääntyi toisaanne; oikeudenpalvelijan poistuttua hän istuutui puheenjohtajan eteen asetettuun lepotuoliin ja sivalteli saapasvarttaan pienellä ruokokepillä, joka hänellä oli kädessään.
Mukana tullut Parry seisoi hänen takanaan.
Kaikkia näitä alkutoimia tarkkaamatta d'Artagnan tähysteli Atosta; tämän kasvot kuvastivat kaikkia niitä tunteita, jotka kuningas sai lujalla itsehillinnällään häädetyksi omilta piirteiltään. D'Artagnania peloitti Atoksen kiihtymys, kun kreivi muutoin oli niin kylmäverinen ja levollinen.
"Toivottavasti", hän kumartui kuiskaamaan Atoksen korvaan, "sinä otat esimerkkiä hänen majesteetistaan etkä typerästi toimita itseäsi surman suuhun tässä häkissä."
"Ole huoletta", vastasi Atos.