Hänen virkkaessaan itsekseen nämä epäilyksen ja alakuloisuuden sanat vastasi hänelle ääni ihan läheltä:
"Kunnia kukistuneelle majesteetille!"
Kuningas kääntyi nopeasti, kyynelsilmin ja sydän tulvillaan.
Siinä oli muuan vanha soturi hänen henkivartiostaan; mies ei ollut tahtonut nähdä vangitun kuninkaansa astuvan ohitseen hänen osoittamattansa tätä viimeistä alamaisen kunnioitusta.
Mutta samassa iskettiin onneton melkein kuoliaaksi miekannupilla.
Lyöjien joukossa kuningas tunsi kapteeni Groslowin.
"Voi", huudahti Kaarlo, "se oli kovin ankara rangaistus pienestä virheestä."
Ahdistunein sydämin hän sitten pitkitti matkaansa, mutta hän ei ollut edennyt sataakaan askelta, kun muuan raivopää kurottausi sotamiesten muodostamaan kujaan ja sylki kuningasta kasvoihin niinkuin entiseen aikaan inhoittava ja kirottu juutalainen oli kohdellut Jesus Natsaretilaista.
Kaikuvaa naurun rähäkkää ja kumeata sorinaa kuului yhtaikaa; väkijoukko jakautui, sulkeutui jälleen, aaltoili kuin myrskyinen meri, ja kuningas luuli elävästä tyrskeestä näkevänsä Atoksen salamoitsevat silmät.
Kaarlo pyyhki kasvojaan ja lausui surumielisesti hymyillen: