"Sire", vastasi Aramis, "kiitän teidän majesteettianne, mutta suvaitkaa olla huoletta, sillä minulla on tämän kauhtanan alla teräspaita ja tikari."
"Menkää siis, monsieur, ja ottakoon Jumala teidät pyhään varjelukseensa, kuten sanoin siihen aikaan, kun olin kuninkaana!"
Aramis lähti; Kaarlo saattoi häntä kynnykselle asti. Aramis antoi siunauksensa, joka sai vartiosoturit kumartamaan, asteli juhlallisesti sotamiesten täyttämien etuhuoneiden läpi, nousi jälleen vaunuihinsa, joihin häntä seurasivat äskeiset kaksi vartiosoturia, ja käski ajaa takaisin piispantalolle, missä he jättivät hänet.
Juxon odotti huolissaan.
"No?" kysäisi hän nähdessään Aramiin.
"Kaikki on onnistunut toiveitteni mukaan", vastasi tämä. "Vakoojat, kaartilaiset, saattolaiset uskoivat minut teiksi, ja kuningas siunaa teitä siinä odotuksessa, että tekin suotte siunauksenne hänelle."
"Jumala teitä suojelkoon, poikani, sillä teidän esimerkkinne on antanut minulle sekä toivoa että miehuutta!"
Aramis otti jälleen yllensä oman vaatepartensa ja levättinsä ja poistui mainittuaan Juxonille, että hän aikoi vielä kerran kääntyä tämän puoleen.
Hän oli edennyt tuskin kymmentä askelta kadulla, kun huomasi kintereillään väljään viittaan kääriytyneen miehen; hän tapaili tikariansa ja pysähtyi. Mies astui suoraan hänen luokseen. Se oli Portos.
"Sinäkö, veikkonen!" virkahti Aramis ojentaen hänelle kätensä.