Mutta Aramiin kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. Hänen sydämensä ei enää sykkinyt; hän ummisti silmänsä ja nojasi kättänsä pöytään. Nähdessään tämän musertavan tuskan Kaarlo näytti unohtavan omansa.
Hän astui aatelismiehen luo, tarttui hänen käteensä ja syleili häntä.
"Kas niin, hyvä ystävä", hän sanoi sydämellisesti ja suruisesti hymyillen, "olkaa miehuullinen!"
Sitten hän kääntyi valtuutettuun ja lausui:
"Olen valmis, sir. Minulla on vain kaksi toivomusta, jotka eivät luullakseni aiheuta pitkääkään viivytystä; haluan ensiksikin nauttia Herran ehtoollisen ja toiseksi syleillä lapsiani sekä hyvästellä heitä viimeisen kerran. Onko se minulle sallittua?"
"Kyllä, sire", vastasi parlamentin valtuutettu.
Ja hän vetäytyi pois.
Tointuessaan puristi Aramis kyntensä lihaan, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.
"Voi, herra piispa", hän huudahti tarttuen Juxonin käsiin "missä on Jumala? Missä on Jumala?"
"Poikani", vastasi piispa lujasti, "te ette näe häntä, syystä että maailman intohimot hämärryttävät katsettanne."